Nenän edestä

Olen nähnyt viimeiset kaksi viikkoa öisin unia korkeista huoneista, joiden hämyyn aurinko siivilöityy vanhojen pölyisten ikkunoiden läpi. Tapetit ovat vanhat ja eripariset, nurkassa on kaakeliuuni. Punamullattu piharakennus näkyy vehreän tuomen tuolla puolen valkeasta ristikarmi-ikkunasta. Me olemme siellä yhdessä, ensimmäistä kertaa. Ne ikkunat ovat meidän, tästä tulee sininen kamari ja tuosta toisesta keltainen. Sinne voisi sitten joskus pystyttää kerrossängyn.

Me olimme menossa katsomaan juuri sitä paikkaa muutama viikko sitten. Sitä joka oli palannut ajatuksiin uudestaan ja uudestaan ensimmäisestä ilmoituksen kurkkauksesta lähtien. Meillä oli lainalupaus ja hinta oli tullut reilusti alaspäin. Kaikki tuntui osuvan kohdilleen vapaita myöden kuin jonkin korkeamman johdattamana.

Kun minä sitten soitin myyjälle kysyäkseni avaimen sijaintia kuulin, että joku oli jo tehnyt tarjouksen ja kaupat tehtäisiin muutaman päivän kuluttua. Toki aina olisi pieni mahdollisuus, että ostajat perääntyvät. Hämmennys oli liian suuri ja puhelu nopeasti ohi. Jälkeenpäin vasta tajusin, että ainahan olisimme voineet tehdä korotetun tarjouksen.

Emme menneet katsomaan taloa, vaikka olisimme voineet. Jälkeenpäin ajateltuna se oli karmea virhe. Ajattelin, että jos tämä talo on todella tarkoitettu meille, niin jostakin tulee merkki siitä. Kaupat siirtyivät viikolla eteenpäin ja minä mietin oliko tämä nyt sellainen merkki. Kohtalo varmaankin tinttaisi minua, jos voisi. Huutaisi, että ensin tila on myynnissä yhdeksän kuukautta, hinta tippuu naurettavan alhaiseksi, vapaat ilmestyvät kuin taikaiskusta sopivaan ajankohtaan ja vielä siinä vaiheessa, kun sinä emmit, niin kaupanvahvistajalle tulee yllättäviä kiireitä joiden myötä saimme vielä lisäviikon aikaa tehdä siirtomme. Ja nainen se tähyää taivaalle ja toivoo merkkiä.

Luultavasti asiat kuitenkin menivät niin kuin niiden pitikin. Tiedättehän, talo kyllä tulee vielä myyntiin ja me ostamme sen, jos niin on tarkoitettu. (Tässä vaiheessa kohtalo aikoo irtisanoutua.) Tai sitten vastaan tulee jotakin vielä parempaa. En kyllä nyt osaa ihan sanoa mitä se voisi olla, mutta katselen ja odottelen merkkejä.

Pettymys oli suuri ja sitä olen tässä nyt hiljaa syrämmessäni käsitelly. Mutta kai se tästä. Ostan talorahoilla tulppaaneja ja syksyllä niitä maahan tökkiessäni mietin, että se ei pelaa joka pelkää ja se joka ei pelaa ei voi koskaan myöskään voittaa. Tai tässä tapauksessa katsella ulos valkeista ristikarmi-ikkunoista.

Sitä vaan, että olen hääräillyt KOTONA!

IMG_6870

En ole ehtinyt kirjoittamaan, sen verran on tullut huhkittua meidän kodissa ja sen ympäristössä. Edesottamuksia on tosin voinut seurata Instan puolella: riippumatto saatiin kuin saatiikin paikoilleen ja keltaisen talon viherpeukalo on vihtonut menemään aamusta iltaan.

IMG_6846

temp-for-output-1 2.jpg

Edellisen kolme päivän aikana olemme siivonneet vanhat kukkaistutukset, ripustaneet riippumaton, laittaneet tomaatintaimet ruukkuihin sekä hakeneet ja istuttaneet pihakukat, tehneet yhden pienen kasvimaan ja istuttaneet siihen perunaa, porkkanaa sekä sipulia, lisäksi on tehty salaattimaa ja istutettu keräsalaattien lisäksi mansikkaa ja piparminttua. Sisälle vaihdettiin valoisammat verhot ja otettiin yhdet sälekaihtimet pois. Välillä on yritetty muistaa syödä ja sitten on taas jatkettu.

Paikallisessa viikkojulkaisussa alueen puutarhuri muistuttaa viherpeukaloita toukokuusta. Ettei vielä maahan perunaa ja sipulia, ilmat kylmenevät vielä ja hallakin saattaa öisin iskeä. Eihän kasvukausikaan ole vielä alkanut. Minä olen puutarhurin kanssa samalla linjalla: pessimistit eivät pety. Jutun luettuani emmin hetken, kannan pottuni ja sipulini kottikärryyn ja taputtelen ne hyvillä mielin kasvimaahani: mutta optimistit saattavat syödä aikaisemmin omaa satoa.

IMG_6833

IMG_6820

Olen ollut hirmuisen onnellinen siitäkin huolimatta, että yläkerran makuukammarissa on iltaisin lähemmäs 30 astetta. Mieskin on onnellinen, sen näkee. Me tulemme hyvin juttuun Miehen vanhempien kanssa, vuorovaikutus on helppoa ja välitöntä. Kaikki on vähän liian hyvin, mutta minä en jaksa murehtia sellaista nyt.

Näistä nautin nyt:

IMG_6664

1. Hiljaisuus

On ihanaa kirjoittaa rauhassa blogia yhdeltätoista illalla ja kuunnella hiljaisuutta. Olla hetki ihan rauhassa, miettimättä keneltä tämäkin tietokoneella vietetty hetki on pois. Seurata hiljaa kuinka kissa käy syömässä vielä kerran myöhäisen iltapalan ja nukkuvan koiran korvat värisevät.

2. Stressittömyys

Kaikista stressaavin tentti on viimeinkin ohi ja ne loput neljä tuntuvat lähinnä vitseiltä sen rinnalla mitä tässä on koettu. Palautettavat tehtävät on (kai) palautettu ja opiskeluhommat muutenkin aika hyvin kuosissa. Puoliksi voi jo hengähtää.

3. Kaikki on edessä

Kaikki ihana on vielä edessä: koivuihin puhkeavat hiiren korvat, lomareissu Sveitsiin, ensimmäinen juhannus Miehen kanssa, puutarha- ja remonttihommat, kirppistelyt, jazzit…. KAIKKI ON VIELÄ EDESSÄ!

4. Valo

Meidän pienessä Kuplassa näyttää ihanalle. Kissa makaa auringon laikuissa, kasvit puskevat jatkuvasti uutta vihreää, minä herään itsestään varhain aamulla virkeänä. Valo suorastaan tulvii ikkunoista sisään ja varkain työntyy aamuisin pienistä verhojen väleistä tervehtimään uuteen päivään nousijoita.

5. Yöunet

Painajaisia ei ole ollut moneen viikkoon. Minä olen saanut nukkua kokonaisia öitä, katkeamattomia öitä, hyvää, pehmeää unta. Miten voikaan olla nukkuminen niin ihanaa.

Mistä asioista te olette nauttineet?

Viime aikoina mietittyjä

IMG_2264

Mielessä on pyörinyt paljon kirjoitettavia asioita, mutta yksikään ei ole tuntunut tarpeeksi suurelta. Olen kuitenkin saanut viime aikoina Mieheltä kurtistuneita kulmia, kun blogi ei olekaan päivittynyt, joten tässäpä ne kaikki ajatukset samassa postauksessa.

Olen vuokraamassa Kuplan kesäksi tuntemattomalle tavaroineen kaikkineen. Ensinnäkin se on vähän pelottavaa. Tuleeko vuokra maksetuksi? Katoavatko astiani vuokralaisen mukana Norjaan? Pysyvätkö tavarani ehjinä? Onko minua vastassa lokakuussa kaamea sikolätti? Tietenkin vien kaikki tunnearvoltaan tärkeimmät ja arvokkaimmat tavarat mukanani turvaan. Talvivaatteet säilön kellariin samoin kuin kaiken irtosälän. Mutta asiassa on silti vielä runsaasti työstettävää.

Rakastunut saa olla muttei tyhmä. Olen siis miettinyt paljon remontti- ja raha-asioita. Olemme puhuneet Miehen kanssa talon lainasta ja omistusosuuksista. Olemme myös alustavasti puhuneet meidän tulevaisuuden rahapolitiikasta. (Ok, minä heitin ehdotuksia ja mies kommentoi.) Yhteisistä taloustileistä, sinne laitettavista osuuksista ja miten osuudet olisivat molemmille reilut. Jotakin asian eteen on jo tehty eli Miehelle tilattiin vihreä bonuskortti minun vihreälle tililleni. Toisin sanoen meillä on nyt yhteinen bonustili, josta myöhemmin tulee se taloustili.

Varasin lähes kolmen viikon lomamatkan kesän alkuun! Pääsen rustaamaan kesäkurssejani äidin parvekkeelle Alppien kätköihin. Tuntuu hyvältä päästä tuulettumaan ja rentoutumaan: matkustaa vain käsimatkatavaroilla ja katsella niitä maisemia ja sitä kotia vielä viimeisen kerran.

Hän ei ole enää täällä. Kun äitini helmikuun alussa ilmoitti laitteiden irroittamisesta ja myöhemmin samana iltana kaiken olevan ohi, minulla oli pitkään tunne, että Muun maan Mummi edelleen olisi täällä. Läsnä kaikkialla ja ei yhtään missään. Se on iäisyyden tunne. Nyt kun aikaa on kulunut ja minä luen meidän WhatsApp keskusteluamme, tunne on poissa. Hän ei ole enää täällä muutoin kuin hiljakseen haalistuvissa muistoissa.

Olen hirvittävän onnellinen. Niin onnellinen, että vähän jopa pelottaa. Onhan tämä nähty jo niin monta kertaa. Ja sitten taas ei ole. Tämä on eri mies. Ei muuttunut, mutta kasvanut. Virheistään oppinut. Sillä ihmiset eivät muutu, mutta he voivat kehittyä. Ja tämä kehitys on ollut hyvää.

It’s magic

otherAppsImage18

Olenko koskaan kertonut, että hain fysioterapeutiksi ensimmäisen kerran jo abiturienttina? Eihän minulla silloin ollut mitään hajua mikä haluaisin olla isona tai mihin tulevan todistuksen pisteet riittäisivät. Tai halusinhan minä monenlaista: mainetta ja mammonaa, isot kirkkohäät 22-vuotiaana, omakotitalon ja saksanpaimenkoiran. Viimeisen taisi itseasiassa haluta silloinen poikaystävä. No joka tapauksessa, en saanut niistä mitään.

Kolme vuotta olin töissä ja tein, näin jälkikäteen katsottuna, aikamoisen henkisen kasvupyrähdyksen. Salaa hain myös kätilön tutkintolinjalle, mutta pisteet eivät riittäneet pääsykokeisiin pääsyyn.

Sitten tuli suuri yhteishaku-uudistus. Olin niin leipääntynyt työpaikkaani, että hain kuuteen eri kouluun fysioterapeutin tutkintolinjalle. Luin viisi vapaapäivääni esikarsinnan ennakkomateriaaleja, tein kokeen ja pääsin jatkoon. Otin kaksi palkatonta vapaata, ostin junaliput Joensuuhun, varasin yöpaikan, meinasin myöhästyä junasta, koska bussia ei näkynytkään, kävelin vesisateessa kaksi kilometriä pääsykoepaikkaani ja näytin tukka säkkärällä ja sukat märkinä varmasti kaikelta muulta kuin edustavalta.

Jostakin syystä olen kuitenkin tällä hetkellä fysioterapiaopintojeni puolessa välissä Lappeenrannassa. Olen tekemässä opinnäytetyönäni tieteellistä artikkelisarjaa vulvodyniasta ja hiljalleen erikoistumassa raskaus- ja äitiysfysioterapiaan. Minulla on koira, mutta sen lisäksi myös kissa. Ja meidän laumamme on löytänyt uusia jäseniä: kaksilahkeisen ja nelijalkaisen. Ja monien sattumien kautta me remontoimme yhdessä omakotitaloa.

Tällaiset tapahtumasarjat vähän jo pakottavat ajattelemaan, että kaikella vain on tarkoituksensa: hiljalleen sitä saattaa saada sen kaiken, mistä on haaveillut. Ei niin kuin on kuvitellut, ei siinä järjestyksessä ja niillä tavoilla kuin on suunnitellut, mutta jotenkin se vain tapahtuu.

It’s magic.

Muistathan seurata blogia instagramissa, bloglovinissa, blogit.fissa, blogipolussa tai Facebookissa!