Olen nähnyt viimeiset kaksi viikkoa öisin unia korkeista huoneista, joiden hämyyn aurinko siivilöityy vanhojen pölyisten ikkunoiden läpi. Tapetit ovat vanhat ja eripariset, nurkassa on kaakeliuuni. Punamullattu piharakennus näkyy vehreän tuomen tuolla puolen valkeasta ristikarmi-ikkunasta. Me olemme siellä yhdessä, ensimmäistä kertaa. Ne ikkunat ovat meidän, tästä tulee sininen kamari ja tuosta toisesta keltainen. Sinne voisi sitten joskus pystyttää kerrossängyn.
Me olimme menossa katsomaan juuri sitä paikkaa muutama viikko sitten. Sitä joka oli palannut ajatuksiin uudestaan ja uudestaan ensimmäisestä ilmoituksen kurkkauksesta lähtien. Meillä oli lainalupaus ja hinta oli tullut reilusti alaspäin. Kaikki tuntui osuvan kohdilleen vapaita myöden kuin jonkin korkeamman johdattamana.
Kun minä sitten soitin myyjälle kysyäkseni avaimen sijaintia kuulin, että joku oli jo tehnyt tarjouksen ja kaupat tehtäisiin muutaman päivän kuluttua. Toki aina olisi pieni mahdollisuus, että ostajat perääntyvät. Hämmennys oli liian suuri ja puhelu nopeasti ohi. Jälkeenpäin vasta tajusin, että ainahan olisimme voineet tehdä korotetun tarjouksen.
Emme menneet katsomaan taloa, vaikka olisimme voineet. Jälkeenpäin ajateltuna se oli karmea virhe. Ajattelin, että jos tämä talo on todella tarkoitettu meille, niin jostakin tulee merkki siitä. Kaupat siirtyivät viikolla eteenpäin ja minä mietin oliko tämä nyt sellainen merkki. Kohtalo varmaankin tinttaisi minua, jos voisi. Huutaisi, että ensin tila on myynnissä yhdeksän kuukautta, hinta tippuu naurettavan alhaiseksi, vapaat ilmestyvät kuin taikaiskusta sopivaan ajankohtaan ja vielä siinä vaiheessa, kun sinä emmit, niin kaupanvahvistajalle tulee yllättäviä kiireitä joiden myötä saimme vielä lisäviikon aikaa tehdä siirtomme. Ja nainen se tähyää taivaalle ja toivoo merkkiä.
Luultavasti asiat kuitenkin menivät niin kuin niiden pitikin. Tiedättehän, talo kyllä tulee vielä myyntiin ja me ostamme sen, jos niin on tarkoitettu. (Tässä vaiheessa kohtalo aikoo irtisanoutua.) Tai sitten vastaan tulee jotakin vielä parempaa. En kyllä nyt osaa ihan sanoa mitä se voisi olla, mutta katselen ja odottelen merkkejä.
Pettymys oli suuri ja sitä olen tässä nyt hiljaa syrämmessäni käsitelly. Mutta kai se tästä. Ostan talorahoilla tulppaaneja ja syksyllä niitä maahan tökkiessäni mietin, että se ei pelaa joka pelkää ja se joka ei pelaa ei voi koskaan myöskään voittaa. Tai tässä tapauksessa katsella ulos valkeista ristikarmi-ikkunoista.
