Nenän edestä

Olen nähnyt viimeiset kaksi viikkoa öisin unia korkeista huoneista, joiden hämyyn aurinko siivilöityy vanhojen pölyisten ikkunoiden läpi. Tapetit ovat vanhat ja eripariset, nurkassa on kaakeliuuni. Punamullattu piharakennus näkyy vehreän tuomen tuolla puolen valkeasta ristikarmi-ikkunasta. Me olemme siellä yhdessä, ensimmäistä kertaa. Ne ikkunat ovat meidän, tästä tulee sininen kamari ja tuosta toisesta keltainen. Sinne voisi sitten joskus pystyttää kerrossängyn.

Me olimme menossa katsomaan juuri sitä paikkaa muutama viikko sitten. Sitä joka oli palannut ajatuksiin uudestaan ja uudestaan ensimmäisestä ilmoituksen kurkkauksesta lähtien. Meillä oli lainalupaus ja hinta oli tullut reilusti alaspäin. Kaikki tuntui osuvan kohdilleen vapaita myöden kuin jonkin korkeamman johdattamana.

Kun minä sitten soitin myyjälle kysyäkseni avaimen sijaintia kuulin, että joku oli jo tehnyt tarjouksen ja kaupat tehtäisiin muutaman päivän kuluttua. Toki aina olisi pieni mahdollisuus, että ostajat perääntyvät. Hämmennys oli liian suuri ja puhelu nopeasti ohi. Jälkeenpäin vasta tajusin, että ainahan olisimme voineet tehdä korotetun tarjouksen.

Emme menneet katsomaan taloa, vaikka olisimme voineet. Jälkeenpäin ajateltuna se oli karmea virhe. Ajattelin, että jos tämä talo on todella tarkoitettu meille, niin jostakin tulee merkki siitä. Kaupat siirtyivät viikolla eteenpäin ja minä mietin oliko tämä nyt sellainen merkki. Kohtalo varmaankin tinttaisi minua, jos voisi. Huutaisi, että ensin tila on myynnissä yhdeksän kuukautta, hinta tippuu naurettavan alhaiseksi, vapaat ilmestyvät kuin taikaiskusta sopivaan ajankohtaan ja vielä siinä vaiheessa, kun sinä emmit, niin kaupanvahvistajalle tulee yllättäviä kiireitä joiden myötä saimme vielä lisäviikon aikaa tehdä siirtomme. Ja nainen se tähyää taivaalle ja toivoo merkkiä.

Luultavasti asiat kuitenkin menivät niin kuin niiden pitikin. Tiedättehän, talo kyllä tulee vielä myyntiin ja me ostamme sen, jos niin on tarkoitettu. (Tässä vaiheessa kohtalo aikoo irtisanoutua.) Tai sitten vastaan tulee jotakin vielä parempaa. En kyllä nyt osaa ihan sanoa mitä se voisi olla, mutta katselen ja odottelen merkkejä.

Pettymys oli suuri ja sitä olen tässä nyt hiljaa syrämmessäni käsitelly. Mutta kai se tästä. Ostan talorahoilla tulppaaneja ja syksyllä niitä maahan tökkiessäni mietin, että se ei pelaa joka pelkää ja se joka ei pelaa ei voi koskaan myöskään voittaa. Tai tässä tapauksessa katsella ulos valkeista ristikarmi-ikkunoista.

Miten puhumme itsestämme

getting-praised-web

Kuva: Finnish nightmares | Compliments

Suomalaisten kansallissynti on itsensä väheksyminen. Tämä tuntuu korostuvan sitä mukaan, mitä kauemmas pääsee kehä kolmosen vaikutuspiiristä ja voimakkaimmin olen pistänyt sen merkille täällä Kainuussa (kun en ole korkeammalle vielä päässyt). En aio nyt pureutua siihen, että Kainuu tuntuu jostakin syystä olevan hieman katvealuetta, mutta uskon tällä asialla olevan siihenkin suurta vaikutusta.

”Emmää osaa.” ”En kehtaa.” ”Eipä tuo nyt mittään ollu.”
Kuulostiko tutulta? Tai tuliko mieleen kenties joku tuttu? Niinpä, enkä usko että olet ainoa!

Se miten me puhumme itsestämme vaikuttaa siihen miten muut meidät näkevät ja meitä kohtelevat. Jos itse kohtelee itseään huonosti eikä pidä arvossa, on hyvin todennäköistä, että muutkin tekevät niin. Tärkeintä olisi kuitenkin ymmärtää, että eniten sisäinen puhe vaikuttaa itseemme.

Itsensä väheksyminen on mielestäni pahinta mahdollista syöpää. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sanalla sanoen mahtavia. Heillä on paljon annettavaa itselleen ja muille, mutta itseensä on yleensä vaikeinta uskoa. Pirullista! Pahimmillaan kyse on kuitenkin henkisestä väkivallasta, jonka vuoksi elämä vilahtaa ohi sillä välin, kun oma pää on pensaassa.

Vaatimattomuus voidaan toki katsoa hyveeksi, mutta se ei ole synonyymi itsensä, ideoidensa tai saavutuksiensa väheksymiselle. Mitä sitä anteeksi pyytelemään hyvin tehdystä työstä ja kunnia sille, jolle se kuuluu.

Sisäisen puheen sävyn muuttaminen on pitkä ja vaikeakin prosessi. Kaikki lähtee kuitenkin siitä, että kuuntelemme miten itsestä puhumme ja ajattelemme. Jos sieltä löytyy negatiivinen kaiku se on hienoa – olemme tunnistaneet konkreettisen asian, jota lähteä muuttamaan. Vasta tunnistamisen jälkeen sävyä on mahdollista lähteä pienin teon muuttamaan: ensin katkaisemalla menossa olevan negatiivisen virkkeen, myöhemmin olla sanomatta niitä ollenkaan ja lopulta muokkaamalla niitä hiljalleen niin, että niihin tulee positiivinen sävy.

Haluaisin sanoa tähän loppuun, että olette mahtavia, rohkeita ja arvokkaita, mutta koska ne henkilöt, joille kirjoitus todennäköisesti aiheuttaa jonkinlaista päänsisäistä liikehdintää pitäisivät sitä lämpimikseen jaaritteluna. Sanonkin siis, että kuunnelkaa itseänne!

PS. ME OLEMME MAHTAVIA, ROHKEITA JA ARVOKKAITA.

Kuukauden kuulumiset – helmikuu

MOLDIV-001 8

Kolme viikkoa on taas hujahtanut viimeisimmästä julkaisusta. Olisi ollut niin paljon asioita, joista olisin halunnut tulla heti kertomaan, mutta liian vähän aikaa. Maaliskuussa työmäärä alkaa hiljalleen helpottaa, joten yritämme päästä jälleen normaaliin julkaisutahtiin.

Helmikuu oli suurimmilta osin helmee, sillä…

…lattiamme ovat valmiit ja saapuvat pihaamme viimeistään ensi viikon alussa!

…joogahuoneen remonttia on aloitettu muurin maalaamisella.

…tuvan pitäisi saada tapetit vielä tämän viiko aikana – johan on aikakin!

…suurin osa irtotavarasta on kyyditetty Astralla Kajaanin kotiin.

…SAIN SEN TYÖN!

…opinnäytetyö palautettiin arvosteltavaksi, kypsyynäyte meni heittämällä läpi ja odotettavissa on kaiken lisäksi hyvä arvostelu.

…ensimmäiset basilikanvauvat kurkistelevat Jacky makupalapurkeista.

…täytin 25 vuotta ja syntymäpäivänäni aurinko paistoi, linnut lauloivat ja lämpötila oli reilusti plussan puolella.

…syntymäpäivistä puheenollen, ostin itselleni lahjaksi toimivan rukin. Siitä lisää lauantaina.

Rukin lisäksi tulossa on kevätkylvöjä, parisuhdemietintöjä, uusia työkuvioita, väliaikatietoja tuvan tapetiseeraamisesta ja varmaan kaikenlaista muutakin. Joten stay tuned!

Tervetuloa joulukuu!

Processed with MOLDIV

Joulukuussa herättiin auringon paisteeseen ja tassuteltiin sentin paksuisen lumipeitteen päällä. Kaivoin kellarista esille jouluverhot, luottokoristeet ja valosarjan. Etsin radiosta Jouluradion taajuuden ja avasin euron joulukalenteristani ensimmäisen luukun.

Opinnäytetyö saatiin palautettua opponenteille marraskuun viimeisenä. Viikon kuluttua pääsemme palauttamaan sen ohjaajallemme ja sitten jäljellä on enää seminaari. Rauha, siksi tätä tunnetta voisi kuvailla. Olen työhömme tyytyväinen ja saimme kuin saimmekin myös artikkelit julkaistaviksi. Kippis sille!

Olemme päättäneet muuttaa Kajaaniin aiemmin kuin alunperin olimme suunnitelleet. Se tarkoittaa sitä, että mahdollisimman paljon remonttia yritetään tehdä ennen nelijalkaisten saapumista työmaalle, mutta kaikkea ei mitenkään pystytä aloittamaan. Helmikuussa siis luultavasti keiteillään taas isommat erät liisteriä ja tupakin saa appelsiinitapetit seiniin.

Helmikuussa alkaa myös armoton kesätyöpaikan etsintä tulevasta kotikaupungista. Tulevana kesänä ei siis opiskella vaan tehdään rahaa, jollakin se remonttikin on maksettava. Jännittävää nähdä mistä sitä itsensä löytää!

Sitä ennen aion kuitenkin nauttia täysin siemauksin tästä hetken rauhasta ja siitä, ettei mikään deadline höngi niskaan. Nauttia siitä, että moneen vuoteen minun on mahdollista rauhoittua joulun viettoon.

Ihanaa joulukuuta teille!

Hupsuin pelkoni sisustamisessa

kahvia

Olen lopettanut sisustusblogien seuraamisen lähes kokonaan remonttiepisodin alettua. Siihen oli kaksi syytä:

1. Suurin osa sisustusblogeista käsittelee aallonharjalla olevia trendejä ja ne ovat siksi kaikki lähes kopioita toisistaan (eli siis kyllästyin).

2. Pelkäsin tekeväni tästä kodista alitajuisesti geneerisen blogikodin.

Eteiseemme on tulossa joskus tulevaisuudessa pyöreä peili. Siis sellainen, joka on tällä hetkellä jokaisessa itseään arvostavassa sisustusblogikodissa. Makuuhuoneeseemme valikoitui valko-beige tapetti ja kattokin maalattiin valkoiseksi. Jossakin vaiheessa olin ihan, että KÄÄK tästä tulee valko-beige-harmaa tusinakoti, kunnes toki ymmärsin, että onhan se vähän hupsua pelätä muuttavansa kotinsa vahingossa mitäänsanomattomaksi.

Samaan hengenvetoon täytyy myös vähän naurahtaa, että tämän hetkiseen trendikotiin ei kyllä kannata ottaa yhtäkään karvakamua asumaan. Tai meille ei ainakaan voisi ottaa asumaan samettista sohvaa, valkoista mattoa tai kiikkeriä lasikynttilänjalkoja. Mielestäni kodin tulee olla sellainen, ettei jokaista huonekalua tarvitse puolen tunnin välein teippirullailla tai pelätä tulipaloja/lasinsiruja tassujen alla.

Ajattelin pelastaa geneerisen blogimakuhuoneemme sinivihreillä samettiverhoilla (oi kyllä). En tosin siksi, että sametti on nyt über trendikäs, vaan siksi, että vanhempieni makuuhuoneessa on ollut samettiverhot reilut 20 vuotta ja ne kestävät aikaa, näyttävät hyviltä, pimentävät sekä eristävät paremmin kuin valkoiset huitulaverhot.