Meillekin tuli Lundia

Minun on myönnettävä, etten ollut koskaan kuullutkaan Lundiasta ennen kuin Asikainen sellaisesta kirjoitti muutama vuosi sitten. Selväksi kävi se, että Lundia jakaa kansan kahtia: toisten rakkaustarina on kestänyt sukupolvelta toiselle kun taas toiset ovat saaneet lapsuudentraumoja.

Olen palannut Asikaisen postaukseen katselemaan mäntyistä Lundiaa kerta toisensa jälkeen ja yrittänyt miettiä onko se minusta aivan kaamea vai todella ihana. Lopulta tulin siihen tulokseen, että ihmisillä oli Lundiasta niin ihania tarinoita, että neutraalista tuli ihana. Oli siis saatava Lundia (ja oma ihana tarina).

Tämä ei ole tarina siitä kuinka vanha ja patinotunut Lundia sai uuden elämän valkoisen maalipurkin kautta. Vanha Lundia todella sai uuden elämän ja se haettiin ihan Parkanosta asti, mutta koska tulevan olohuoneen remontista ei ole mitään visiota, se saa pysyä vielä omana itsenään. Tuvan remontti osoitti meille hyvin kuinka onnistuneilla valinnoilla vanha patinakin näyttää freesiltä. Antaa siis olla.

Vanha ja hyvin palvellut Lundia ansaitsee kuitenkin ihanan tarinansa ja sen se myös saa. Lundia nimittäin oli se huonekalu, joka lopulta yhdisti meidät. Rappusten alla olleet monet banaanilaatikot saatiin viimein purettua ja minun sekä Miehen kirjat laitettiin suloisesti sekaisin. Niistä tuli meidän kirjoja, meidän tavaroita, meidän juttuja. Tästä alkaa meidän Lundiamme tarina.