Hypoteettisesti

72

Se oli ihan tavallinen päivä kaukana viime vuoden puolella. Sellainen mitään sanomaton, josta muistaa sen, että ehkä olin, ehkä en. Puhelimeen kilahti viesti, varovainen tunnustelu, johon minä vastasin olkia kohautellen. Olihan tämä nähty jo niin monta kertaa.

Meni muutama viikko ja puhelin kilahti taas. Siitä meni reilu viikko ja hän matkusti junalla luokseni kuusi tuntia ja matkusti toiset kuusi takaisin kotiinsa seuraavana päivänä. Sovittiin, että menen hänen luokseen kuuden viikon kuluttua. En ollut vakuuttunut, olihan tämä nähty jo niin monta kertaa.

Meni viikko ja puhelin kilahti jälleen. Hän halusi tulla uudelleen ja tulikin vielä samalla viikolla. Oli muutaman yön, otti kädestä kiinni kaupungilla, pussasi kaupan kassajonossa, tarjosi teen, teki ruokaa, tiskasi. Olin edelleen epäileväinen.

Kävin hänen luonaan joululomalla kuten oli sovittu. Matkustin yli kahdeksan tuntia. Katselin junan ikkunasta kuinka nietokset nousivat. Hän oli asemalla vastassa. Suuteli hellästi, otti kädestä kiinni, johdatti oikeaan suuntaan. Kävimme vanhemmilla, sanoimme käsipäivää, minulla ei ollut meikkiä.

Lämmitimme pihasaunaa, sytyttelimme tuikkuja, pusuttelimme ja kävimme kävelyillä käsikädessä. Hän pyysi anteeksi. Anteeksi sitä, että oli ollut sellainen tollo. Sanoi aikovansa olla parempi. Haluavansa olla paras versio itsestään. Minä kuuntelin ja mietin.

Ja kerran taas kävelyllä ollessamme Hän sanoi: ”Ihan tälleen hypoteettisesti ajatellen, voisitko kuvitella asuvasi näin korvessa?” johon minä vastasin ”On täällä ainakin ollu fyssarin paikkoja auki. Ihan silleen hypoteettisesti olen katsonut.”.

”Ja minä haluan kertoa: että se rakkaus on mahdollista”

syksy7.png

Olen makustellut tätä sisäistä rauhaani. Pitkään pitänyt kielen kärjellä, yrittänyt pitkään saada irti mitä se on, mistä se tulee.

Ensin oli valtaisa pettymys. Niin syvä ja suunnaton. Ja minä tartuin siihen, sillä mitään muutakaan ei ollut.

Ja kaiken sen keskellä oli se selittämätön sielua syleilevä rauha, sillä minä olin tehnyt kaiken. Totisesti. Minä olin antanut kaikkeni. Kaiken tehnyt kuulluksi.

Ei mitään jäänyt osaltani sanomatta, ei suudelmaa antamatta, ei hipaisua hipaisematta. Ja niin sen kuuluikin olla: vaikka minä pelkäsin, oli minun rohkeuteni ollut suurempi ja vaikka minä arkailin, oli uteliaisuuteni ollut voimakkaampi.

eikä sitäkään voi selittää miltä tuntuu kaiken sen jälkeen tulla kotiin, jossa on mies, jota minä rakastan. jota minä olen rakastanut seitsemän vuotta. ja minä haluan kertoa: että se rakkaus on mahdollista. sellainen rakkaus: joka rakastaa niin paljon, että jos hän haluaisi mennä minä antaisin hänen. sellainen rakkaus joka on hyvä, ja hellä, ja se perustus ja voima johon voi aina luottaa. sellainen rakkaus josta on kiitollinen joka päivä ja joka hetki. hänen käsissään on minun koko maailma: minun suurimmat unelmani ja minun pahimmat pelkoni: minun huolien vuori ja murheiden laakso: minun koko universumini. minä haluan kertoa että se on mahdollista.

Alisalisa blogissaan Melankolia

 

Minä luen uudelleen ja uudelleen vuosia sitten tallentamani tekstin pätkän ja hymyilen. Juuri tuollainen se rakkaus oli ollut.

Hän halusi mennä – ja minä annoin Hänen.

Särkyneen sydämen oireyhtymä eli netflixkuplaa ja konmaritusta.

IMG_5380

Hei onks siulla kaikki ihan hyvin? kysyy luokkakaverini koulussa. Olen tuijottanut liian kauan kaukaisuuteen. Miten sen harkkapaikan kanssa kävi? Sanon, etteivät he valinneetkaan minua, että on keksittävä jotakin muuta. En ole vielä ilmoittanut harjoittelupaikkaan, etten ota sitä vastaan. Joku epätoivoinen toivonhippunen haluaa pitää siitä vielä kiinni.

Mies tulee koulusta suoraan luokseni. Hän tulee toimeen eläinten kanssa ja meillä on hauskaa. Hän on huomavainen: kaataa minulle lisää teetä, tuo jääkaapista maidon, huomioi kauniisti. Me kertaamme tenttiin ja hän tulee aivan kiinni. Jokainen solu minussa ilmoittaa välittömästi: tässä ei ole minun paikkani. Pakenen keittämään lisää teetä.

Päätän lopettaa ennen kuin olen edes aloittanut ja pyörittelen päätäni sille, että olen joskus meinannut pettää Entistä. Minä.

Alan konmarittaa. Vien varastoon jokaisen vaatteen, joka muistuttaa Hänestä. Ne mustat korkeavyötäröiset housut, joissa on vetoketju selkäpuolella. Sen vaaleanpunaisen ohuen neuleen, jossa on avoin selkä. Sen erittäin pitkän ohuen kaulakorun, joka minulla oli risteilyllä. Alusvaatteista nuo…nuo… ja aivan ehdottomasti tuo. Sen harmaan villapaidan, joka minulla oli, kun tapasimme kahvilla ensimmäistä kertaa. Pitkävartiset saappaat ja  ne kaksi lankakerää, joista olin suunnitellut tekeväni Hänelle villasukat joululahjaksi. Pois, pois, pois.

Kaveri vuosien takaa laittaa viestiä ja kysyy olenko pitämässä joululomalla jälleen hierontavastaanottoa. Yllätyn siitä, että hän muistaa asian ja katson kalenterista tyhjää aikaa. Laitan sen sille viikolle, jolloin ajattelin olevani mahdollisesti käymässä korvessa.

Möngin turvalliseen netflixkuplaani: nukun nokosia, siivoan ja tiskaan, luen kirjaa Makwanista, teen metsälenkkejä koiran kanssa, kirjoitan raportteja opettajille, mutustelen kuivattuja karpaloita ja katson loppuun sen ”tyttöjen sarjan”, jonka me elokuussa aloitimme yhdessä.

Hyväksyn tappioni kummallisen kivuttomasti. Aamut ovat pahimpia ja huomaan selkeitä kardiomyopatian oireita. Päivät täytän ääriään myöden täyteen. Iltaisin nukahdan ennen kuin pää ehtii tyynylle. Hyväksyn siitäkin huolimatta, että Hänen viestinsä vaikutti hätäisesti kirjoitetulta ja siitä saattoi haistaa kommunikaatiokatkoksen meidän välillämme.  Hän oli ajatellut liikaa ja ahdistunut. Niin käy joskus, meille kaikille.

Minä toivon, että Hän ottaa yhteyttä, kun on saanut asiansa järjestykeen. Menee siihen sitten puoli vuotta, vuosi tai kaksi. Minä toivon, ettei Hän koskaan ajattele, ettei voi enää laittaa viestiä, vaikka haluaisi, sillä aikaa on kulunut liikaa tai asioita on tapahtunut liikaa. Koska meillä on vain tämä yksi elämä.

Eikä minulla ole mitään hätää, vaikka aamuisin mietin, että mitä minä tällä elämälläni nyt teen. Minulla on selkeä miehetön suunnitelma, johon kuuluvat valmistuminen, asunto, auto ja lapset. Silloin puutalot, varaavat takat ja kirsikkapuut tulevat muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, mutta ei se mitään.

Asioilla on tapana järjestyä – ja se loppu on vain järjestelykysymys.

Piste.

IMG_5386

Saan vastauksen Häneltä. Se ei ole vastaus, jota toivoin, mutta se on vastaus. Niin pohjattoman syvältä kirpaiseva vastaus. Ja minä nikottelen hetken, nieleskelen ja annan kyynelten tulla.

Kaduttaako? Kaikki nää vuodet? kysyy ystäväni. Minä mietin hetken ja sanon sen, minkä ajattelen: ei ole olemassa virheitä, on vain päätöksiä, joiden kanssa on osattava elää. Ja minä pystyn seisomaan jokaisen vuoden takana. Minä pystyn seisomaan jokaisen valintani takana. Minä pysty seisomaan Hänen takanaan.

Onko se hyvä tyyppi? kysyi serkkuni muutama viikko sitten. En mä halua ketään muuta. En ole pitkään aikaan halunnut. minä vastasin. No kyl se sit on. hän sanoi ja hymyili kolme viikkoinen sylissään.

Poistan Hänen yhteystietonsa, kaikki ne viestien raakaversiot ja vanhojen kirjeiden luonnokset. Minulla ei ole enää syytä säilyttää niitä. Samalla hiljaa toivon, että Hän ei tee samoin. Että Hän vielä joskus kysyy mitä neidille kuuluu? niinkuin silloin ensimmäisellä kerralla.

Saman päivän iltana saan viestin samaa alaa opiskelevalta mieheltä. Mieheltä jolla on kesytöntä karismaa, omistani poikkeavia ajatuksia ja rouhea parransänki. Mieheltä, josta minä sanoin uteliaalle luokkakaverilleni viime keväänä, että jos minulla ei olisi keskeneräisiä asioita, meillä voisi olla casual fun.

Haluaisitko lukea yhdessä huomenna tenttiin? hän kysyy ja minä pyydän hänet meille.