Hypoteettisesti

72

Se oli ihan tavallinen päivä kaukana viime vuoden puolella. Sellainen mitään sanomaton, josta muistaa sen, että ehkä olin, ehkä en. Puhelimeen kilahti viesti, varovainen tunnustelu, johon minä vastasin olkia kohautellen. Olihan tämä nähty jo niin monta kertaa.

Meni muutama viikko ja puhelin kilahti taas. Siitä meni reilu viikko ja hän matkusti junalla luokseni kuusi tuntia ja matkusti toiset kuusi takaisin kotiinsa seuraavana päivänä. Sovittiin, että menen hänen luokseen kuuden viikon kuluttua. En ollut vakuuttunut, olihan tämä nähty jo niin monta kertaa.

Meni viikko ja puhelin kilahti jälleen. Hän halusi tulla uudelleen ja tulikin vielä samalla viikolla. Oli muutaman yön, otti kädestä kiinni kaupungilla, pussasi kaupan kassajonossa, tarjosi teen, teki ruokaa, tiskasi. Olin edelleen epäileväinen.

Kävin hänen luonaan joululomalla kuten oli sovittu. Matkustin yli kahdeksan tuntia. Katselin junan ikkunasta kuinka nietokset nousivat. Hän oli asemalla vastassa. Suuteli hellästi, otti kädestä kiinni, johdatti oikeaan suuntaan. Kävimme vanhemmilla, sanoimme käsipäivää, minulla ei ollut meikkiä.

Lämmitimme pihasaunaa, sytyttelimme tuikkuja, pusuttelimme ja kävimme kävelyillä käsikädessä. Hän pyysi anteeksi. Anteeksi sitä, että oli ollut sellainen tollo. Sanoi aikovansa olla parempi. Haluavansa olla paras versio itsestään. Minä kuuntelin ja mietin.

Ja kerran taas kävelyllä ollessamme Hän sanoi: ”Ihan tälleen hypoteettisesti ajatellen, voisitko kuvitella asuvasi näin korvessa?” johon minä vastasin ”On täällä ainakin ollu fyssarin paikkoja auki. Ihan silleen hypoteettisesti olen katsonut.”.

”Ja minä haluan kertoa: että se rakkaus on mahdollista”

syksy7.png

Olen makustellut tätä sisäistä rauhaani. Pitkään pitänyt kielen kärjellä, yrittänyt pitkään saada irti mitä se on, mistä se tulee.

Ensin oli valtaisa pettymys. Niin syvä ja suunnaton. Ja minä tartuin siihen, sillä mitään muutakaan ei ollut.

Ja kaiken sen keskellä oli se selittämätön sielua syleilevä rauha, sillä minä olin tehnyt kaiken. Totisesti. Minä olin antanut kaikkeni. Kaiken tehnyt kuulluksi.

Ei mitään jäänyt osaltani sanomatta, ei suudelmaa antamatta, ei hipaisua hipaisematta. Ja niin sen kuuluikin olla: vaikka minä pelkäsin, oli minun rohkeuteni ollut suurempi ja vaikka minä arkailin, oli uteliaisuuteni ollut voimakkaampi.

eikä sitäkään voi selittää miltä tuntuu kaiken sen jälkeen tulla kotiin, jossa on mies, jota minä rakastan. jota minä olen rakastanut seitsemän vuotta. ja minä haluan kertoa: että se rakkaus on mahdollista. sellainen rakkaus: joka rakastaa niin paljon, että jos hän haluaisi mennä minä antaisin hänen. sellainen rakkaus joka on hyvä, ja hellä, ja se perustus ja voima johon voi aina luottaa. sellainen rakkaus josta on kiitollinen joka päivä ja joka hetki. hänen käsissään on minun koko maailma: minun suurimmat unelmani ja minun pahimmat pelkoni: minun huolien vuori ja murheiden laakso: minun koko universumini. minä haluan kertoa että se on mahdollista.

Alisalisa blogissaan Melankolia

 

Minä luen uudelleen ja uudelleen vuosia sitten tallentamani tekstin pätkän ja hymyilen. Juuri tuollainen se rakkaus oli ollut.

Hän halusi mennä – ja minä annoin Hänen.