Syyskuun viimeiset

IMG_20190926_190703.jpg

Ruska alkaa olla parhaimmillaan ja uunia on alettu lämmittää säännöllisesti. Sähköyhtiö on ilmoittanut perinteiseen tapaansa korottavansa siirtomaksuja tehdäkseen hienoja uudistuksia, joista ei koskaan tule loppua. Huomaan jonkun napsauttaneen yläkerrassa sähköpatterit päälle ja napsautan ne pois ajatellen herttaisesti mitä helvettiä.

Illat kuluvat kuunnellen Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita ja katsellen kuinka aurinko katoaa horisontin taa päivä päivältä aikaisemmin vain tullakseen esille joka päivä vähän myöhemmin. Löydän viimeisten banaanilaatikkojen kätköistä muutaman vuoden takaisen villasukkaprojektin ja jatkan siitä mihin silloin jäin. Kymmenen kerrosta myöhemmin huomaan, että olisi kenties ollut hyvä kerrata kärkikavennus.

Kävellemme Miehen kanssa pitkin pihaa ja minä kerron mitä tuleman pitää: tänne laitetaan omenatarha ja tuonne tulee kasvihuone ja tänne lisää kirsikkapuita ja jos nuo eivät menesty niin koitetaan…….. Mies kuuntelee ja haaveilee kaivinkoneesta. Minä innostun ja kerron mitä kaikkea voisikaan kaivinkoneella tehdä.

Syyskuisen yön pimeydessä netin syövereistä löytyy kuin vahingossa myynnissä oleva 1863 rakennettu pohjalaistalo punamultaisine seinineen ja valkoisine ikkunapuitteineen. Talo on suurella tontilla ja vaatisi sisäisesti vähän dynamiittia etenkin 90-luvulla tehdyn remontin jälkeen. Siellä olisi realistiset mahdollisuudet pitää kanoja ja kesälampaita. Voisi pitää eläkepäivillään vaikka alpakkafarmia, jos niikseen tulee. Totuuden nimissä olisin jo marssinut pankkiin ja ostanut tilan pois kuleksimasta, mutta hitto se oli kaukana kaikesta. Erityisesti Miehen mahdollista uusista työpaikoista. Uskon kuitenkin, että vielä vastaan tulee se samalla tavalla puoli-ilmainen pohjalaistila lähempää kotikotia ja järkevämmältä paikalta.

Samaan aikaan me otamme nykyisessä kodissamme toisaalla esille hirttä ja toisaalle liisteröimme tapettia. Elämästä ei koskaan tiedä eikä merkillisessä välitilassa ole mukavaa elellä pieniä ikuisuuksia. Nautitaan nyt siis tästä vaiheesta ja elämästä.

Tänään vuorossa vakavia aiheita

Pari kuukautta uudessa työssäni kahdeksan tuntia päivässä mummeleiden ja pappeleiden kanssa jutusteltuani olen joutunut kipuilemaan hirveästi ja ollut aikamoisessa ristiaallokossa. Selväksi on käynyt se, että ei me tänne voida jäädä. Lyhyeksi ikuisuudeksi kyllä, mutta emme ikuisesti.

Selvää on toki ollut se, että talo käy luultavasti jossakin vaiheessa meille liian pieneksi. Muutto on siis edessä joka tapauksessa. Olemme Miehen kanssa puhuneet myös siitä, että jos muutamme joskus takaisin etelään, paras aika sille olisi ennen esikoisen koulun alkua (jota ei siis vielä ole). Mutta viimeisen kahdeksan viikon keskustelujen jälkeen ole todellakin ymmärtänyt, että me emme voi jäädä tänne ja se vasta onkin aiheuttanut sisäistä ristituulta.

Me kaikki vanhenemme ja suurin osa meistä elää myös vanhoiksi. Piirimme pienenee ja joudumme yksitellen luopumaan asioista, koska emme enää pysty niihin itse. Tarvitsemme yhä enemmän apuja samaan aikaan kuin verkostomme luonnollisesti kutistuu.

Minun isovanhempani asuvat edelleen omakotitalossaan hyvin vähäisten apujen turvin. Se on mahdollista, sillä heillä on neljä ihanaa poikaa, jotka perheineen asuvat lähellä ja yhdessä tuumin auttavat silloin kun apua tarvitaan. Minulle on ollut aina selvää, että omista pidetään huoli, joten muuttaessani tänne Kajaaniin olen joutunut miettimään uudelleen isäni ikääntymistä ja omaa osaani siinä.

Me emme voi jäädä tänne myöskään oman vanhuutemme vuoksi. Täältä lapset valuvat opintojen perässä etelään, jonne työ ja rakkaus lopulta sitoo kiinni. Olen nähnyt näiden kahdeksan viikon aikana liian monta hyvin yksinäistä mummua ja pappaa sekä huolesta vakavoituneita ja omatuntonsa riivaamia omaisia.

Sitten taas toisaalta olen joutunut silmätyksin itsekkyyteni kanssa: ihan yhtälailla Miehelläkin on perhe. Isä, äiti ja veli. Voimmeko me lähteä ja jättää heidät tänne? Teimme niin tai näin, meistä tulee joka tapauksessa niitä omaisia, jotka ovat huolesta vakavia ja kokevat riittämättömyyttä käydessään liian harvoin.

Ensimmäinen syysaamu

Syyskuun ensimmäinen syksyinen aamu valkenee kuun ensimmäisenä lauantaina. Sellaisena lauantaina, jonka edeltävänä viikkona olen postittanut koululle viimeiset palautukset, syöttänyt opinnäytetyön Theseukseen, saanut tiedon työn jatkumisesta ja nukkunut kunnolla ensimmäisen kerran kuukauteen ilman melatoniinia.

Nukun pitkään. Imen itseeni hyvää unta, ajatuksia eheyttävää ja mieltä rauhoittavaa. Venyttelen kilpaa kissojen kanssa puoli yhdeltätoista vuoteessa ja katselen kuinka aurinko ujuttautuu verhojen raosta sisälle.

Aurinko paistaa kirkkaana ja matalalta. Talosta paljastuu uusia nurkkia ja erilaisia muotoja, kun aurinko etsiytyy uusista kulmista sisälle. Ulkona on kymmenen astetta ja luvattoman kaunista. Kaivan kaapin perältä käyttämätömän ruotsalaisen villapaidan. Tiedän, että tänään on se päivä, jona tämä kauniisti kuvoitu pusero on juuri oikeanlainen vaate: ei mitään liikaa eikä liian vähän.

Lähden teekupin kanssa ulos. Kaivan puutarhavajasta pienen lapion ja sen toisen kätevän välineen, jonka nimeä en tiedä. Kiskon talon nurkalta julmettua maanpeite kasvia pois, jotta saisin siihen ensi vuonna erilaisia kokoja, muotoja ja värejä. Touhuaminen loppuu äkilliseen kiljaisuun, kun jokin tumma, pyöreä ja karvainen vilahtaa talon pohjan tuuletuskolossa. Olen kotirauhanrikkoja.

Palaan sisälle ja haudutan vielä toisen kupin teetä.

Ajatukset kuin ylivilkkaat oravat

IMG_0327

Aloitin kuukausi sitten uudessa hienossa työssäni ja samoihin aikoihin lopetin myös nukkumisen. Asiat liittyvät vahvasti toisiinsa ja olenkin viimeisen kuukauden siis keskittynyt pikkuisen hölläämään ja syönyt iltaisin aika isoa melatoniiniannosta. Edelleen olo on välillä kuin sähköjäniksellä, mutta onneksi ajatuskelan on saatu nyt tainnoksiin nukkumaan mentäessä ja stressinaiheet alkavat yksi kerrallaan ratketa kuin itsestään. Alkaa näyttää jopa uhkaavasti siltä, että saan paperit ulos koulusta kuun lopussa!

Tämän kuukauden kuulumattomuuden aikana meillä on tapahtunut vaikka mitä: pikkukammari on lattiaa ja ovea vaille valmis, tupaan saatiin laitettua verhotangot sekä väliaikaiset verhot, meille on tullut ilmalämpöpumppu, uusi sohva sekä Yki Nummen Lokki-lamppu. Olen räntännyt paikallisen ilmaisjakelulehden tekstaripalstalla synnytysten mahdollisesta lopettamisesta Kajaanissa ja siirtämisestä takaisin saunoihin parin sadan kilometrin päähän Ouluun (ränttään tästä varmaan vielä blogissakin) ja sen jälkeen raivokkaasti pistänyt puutarhassa pensaita matalaksi oikein urakalla. Sitten olen saanut työsopimuksen kesäkuulle saakka, juhlinut isovanhempieni 65. hääpäivää vanhassa kartanossa ja leiponut mustikkapiirakkaa. Imuroinut en ole kertaakaan, mutta postikortteja olen kirjoittanut kolme kappaletta. Ainiin ja onhan meillä kasattu olohuoneeseen ensimmäinen metri patinotunutta Lundiaakin. Siitäkin lisää joskus toisella kertaa.

Mutta siis hengissä ollaan, yöt nukutaan, töitä on ja auto kulkee.

Suuren maailman syke pienessä kaupungissa

MOLDIV-001 19
FunkyFive eli Kalle Torniainen, Ako Kiiski, Joonas Kasurinen, Jukka Eskola ja Pope Puolitaival

Kävimme viime sunnuntaina Miehen kanssa Sulossa järjestetyssä jazzbrunssilla. Brunssikulttuuri on selkeästi saamassa jalansijaa myös Kainuussa ja ne ovatkin sosiaalisen median mukaan myös hyvin toivottuja. En ollenkaan ihmettele, sillä onhan brunssi mielestäni yksi parhaista tavoista sanoa heipat menneelle viikolle ja toivottaa uusi viikko tervetulleeksi.

Kun siinä Miehen kanssa sitten istuimme nenätyksin, pyörittelin eteeni tuotua mimosaa ja ensimmäiset FunkyFiven soittamat mehevät jazz-soundit ottivat tilan itselleen sydämeni täytti riemu: meillä täällä Kajaanissa tämmöstä! Niin mahtavaa!

Huomasin kuitenkin kuiskanneeni Miehelle hymyssä suin, ettei tunnu ollenkaan siltä, että oltaisiin Kajaanissa. Vaikka totuushan on aivan toinen. Kajaani on mieletön paikka. Kuin taideteos jota on katsottava hieman tarkemmin, jotta huomaa kaikki erilaiset kerrokset ja ulottuvuudet. Helmi, jota pinnalla tislaavat kullanhuuhtojat eivät huomaa.

Tuntui siltä, että oltaisiin juurikin Kajaanissa. Tuossa muulle Suomelle tuntemattomassa kolkassa, jossa ihmiset kokoontuvat yhteen sunnuntaisena aamupäivänä juomaan skumppaa, herkuttelemaan yhdessä notkuvien pöytien ääreen ja nauttimaan mahtavista soundeista hymyssä suin.

Tää on mun Kajjjaani.