Nenän edestä

Olen nähnyt viimeiset kaksi viikkoa öisin unia korkeista huoneista, joiden hämyyn aurinko siivilöityy vanhojen pölyisten ikkunoiden läpi. Tapetit ovat vanhat ja eripariset, nurkassa on kaakeliuuni. Punamullattu piharakennus näkyy vehreän tuomen tuolla puolen valkeasta ristikarmi-ikkunasta. Me olemme siellä yhdessä, ensimmäistä kertaa. Ne ikkunat ovat meidän, tästä tulee sininen kamari ja tuosta toisesta keltainen. Sinne voisi sitten joskus pystyttää kerrossängyn.

Me olimme menossa katsomaan juuri sitä paikkaa muutama viikko sitten. Sitä joka oli palannut ajatuksiin uudestaan ja uudestaan ensimmäisestä ilmoituksen kurkkauksesta lähtien. Meillä oli lainalupaus ja hinta oli tullut reilusti alaspäin. Kaikki tuntui osuvan kohdilleen vapaita myöden kuin jonkin korkeamman johdattamana.

Kun minä sitten soitin myyjälle kysyäkseni avaimen sijaintia kuulin, että joku oli jo tehnyt tarjouksen ja kaupat tehtäisiin muutaman päivän kuluttua. Toki aina olisi pieni mahdollisuus, että ostajat perääntyvät. Hämmennys oli liian suuri ja puhelu nopeasti ohi. Jälkeenpäin vasta tajusin, että ainahan olisimme voineet tehdä korotetun tarjouksen.

Emme menneet katsomaan taloa, vaikka olisimme voineet. Jälkeenpäin ajateltuna se oli karmea virhe. Ajattelin, että jos tämä talo on todella tarkoitettu meille, niin jostakin tulee merkki siitä. Kaupat siirtyivät viikolla eteenpäin ja minä mietin oliko tämä nyt sellainen merkki. Kohtalo varmaankin tinttaisi minua, jos voisi. Huutaisi, että ensin tila on myynnissä yhdeksän kuukautta, hinta tippuu naurettavan alhaiseksi, vapaat ilmestyvät kuin taikaiskusta sopivaan ajankohtaan ja vielä siinä vaiheessa, kun sinä emmit, niin kaupanvahvistajalle tulee yllättäviä kiireitä joiden myötä saimme vielä lisäviikon aikaa tehdä siirtomme. Ja nainen se tähyää taivaalle ja toivoo merkkiä.

Luultavasti asiat kuitenkin menivät niin kuin niiden pitikin. Tiedättehän, talo kyllä tulee vielä myyntiin ja me ostamme sen, jos niin on tarkoitettu. (Tässä vaiheessa kohtalo aikoo irtisanoutua.) Tai sitten vastaan tulee jotakin vielä parempaa. En kyllä nyt osaa ihan sanoa mitä se voisi olla, mutta katselen ja odottelen merkkejä.

Pettymys oli suuri ja sitä olen tässä nyt hiljaa syrämmessäni käsitelly. Mutta kai se tästä. Ostan talorahoilla tulppaaneja ja syksyllä niitä maahan tökkiessäni mietin, että se ei pelaa joka pelkää ja se joka ei pelaa ei voi koskaan myöskään voittaa. Tai tässä tapauksessa katsella ulos valkeista ristikarmi-ikkunoista.

Olen valmis kevääseen (kuten aika monet muutkin)

En ole koskaan ollut kesäihminen. Syksy ja talvi on ollut vuodessa antoisinta aikaa. Aikaa, josta olen nauttinut äärettömän paljon kaikesta huolimatta. Kulunut syksy ja käyntiin lähtemätön talvi on kuitenkin ollut sellainen, että olen jo monta kuukautta ollut valmis vastaanottamaan kevään.

Tiedän, että todennäköisesti saamme kolata lunta huhtikuussa enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja hallayötkin voivat jatkua vielä pitkälle kesäkuun puolelle, mutta ah kevät! Kaksi viimeisintä kesää ovat olleet aikuiselämäni parasta aikaa. Olen istunut lämpimässä varjossa etuoven portailla ja lukenut kirjoja. Olen upottanut sormet multaan ja valikoinut kasvihuoneissa kesäkukkia purkkeihin.

Kasvihuoneiden tuoksu saattaa olla parasta maailmassa.

Olen päättänyt olla esikasvattamatta tänä keväänä yhtään mitään. Mielenkiinnolla odotan puskeeko yrttipenkistä jotakin ylös vielä tänä keväänä. Viime keväänä lehtipersilja sekosi totaalisesti ja valtasi kasvulaatikosta tilaa itselleen kuin Napoleon konsanaan. Mitään istutussuunnitelmia ei tulevalle kasvukaudelle ole, vaan tänä vuonna tarkkaillaan mikä viime vuotisista hankinnoista menestyi ja hoidetaan jo olemassa olevia istutuksia.

Kesäkuussa myös selvinnee mitä työsuhteelleni tapahtuu. Vaihtoehdot ovat varsin mielenkiintoiset: joko ne loppuvat tai sitten saattaa aueta vakipaikka. Asia ei ole minusta kiinni, vaan töiden jatko on täysin muiden ihmisten tekemisten varassa. Ei auta kuin toivoa parasta, pelätä pahinta ja jemmata mammonaa talteen sen minkä kerkiää.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan eli vuosikymmenkatsaus

Mietin pitkään jaksaako kukaan lukea enää yhtä vuosi- tai vuosikymmenkatsausta, mutta päädyin siihen, että etenkin uusille lukijoille tämähän voi olla ihan kiinnostavakin aihe. Joten lyhyesti ja ytimekkäästi 2010-luku!

2010 Aloitin lukion ilmaisutaison linjalla. Tapasin myös tummatukkaisen abiturientin, josta sainkin itselleni ensimmäisen vakavamman heilani. Ajelimme valkoisella laatikko Volvolla öitä myöden ja katselimme tähtiä.

2011 Elämä on varsin tasaista ja kuitenkin vielä täynnä draaman koukeroita. Tykkään revitellä ilmaisutaidon ryhmässämme. Heila lähtee vuodeksi armeijaan ja vuosi rytmittyikin kivasti tj:tä laskeskellen. Aloitan ensimmäisen blogin bloggerissa.

2012 Heila palaa armeijasta. Aika nopeasti selviää, että sieltä tulikin ulos joku muu kuin sinne vuosi aikaisemmin lähtenyt tyyppi – sillä ei hyvällä tavalla. Kirjoitan jo kakkosen keväällä lyhyen matematiikan, joka on varsin hyvä vaihtoehto, vaikka arvosana ei päätä huimaa. Saan ensimmäisen kesätyöpaikkani ikkunanpesijänä. Pestin piti kestää kaksi viikkoa, mutta venyikin pariksi kuukaudeksi ja ikkunoitakin kerkesin pesemään vain kolme päivää. Sain vulvodyniadiagnoosin.

2013 Kirjoitan ylioppilaaksi, pakkaan muuttolaatikot, en saa opiskelupaikkaa, muuta heilan kanssa Tampereelle, haen lakki kourassa töitä kaikkialta mistä keksin. Totean heilalle muutaman kuukauden jälkeen, että nyt olisi varmaankin hyvä pistää lusikat jakoon. Pääsen töihin ja päätän jäädä siihen kauniiseen ylimmän kerroksen kaksioon.

2014 Heila muuttaa puoli vuotta päätöksen jälkeen pois. Otan vastaan kaikki vuorot mitä pomolta liikenee. Käyn kotona nukkumassa ja palaan takaisin työmaalle. Näen Miehen ensimmäisen kerran – töissä, missäs muuallakaan.

2015 Otan koiran ja ymmärrän, että eläimet ovat paras asia, johon rahansa voi laittaa. Töissä pauhaavat muutosten tuulet ja alan miettiä mitä tekisin seuraavaksi, koska olen saavuttanut tällä saralla jo kaiken haluamani. Aloitan uuden blogin blogiportaalissa.

2016 Tapailemme Miehen kanssa satunnaisesti. Lähden reppuni kanssa Thaimaaseen kahdeksi viikoksi. Suoritan sukelluskortin ja kotiin palattuani otan kaksi tatuointia. Blogin nimi vaihtuu. Päätän olla jatkamatta työsopimustani enää. Mietin muuttavani kesäksi varsin alkukantaiselle mökille saareen. Haen kouluun. Yllätyksekseni saan kutsun valintakokeisiin Joensuuhun ja vielä suuremmaksi yllätykseksi minut hyväksytään Lappeenrantaan – otan paikan vastaan. Lauma täydentyy pienellä kissalla ja tuntuu täydeltä. Aloitan opinnot.

2017  Opiskelen ja nautin uudesta kaupungista ja elämän rytmistä. Kissasta ja koirasta tulee paita ja peppu. Yllätykseksi Mies laittaa viestiä ja haluaa tulla tapaamaan. ”Mikäs siinä” ajattelen. Mies alkaa käydä usemmin. Blogi muuttaa nykyiselle alustalleen.

2018 Vietämme Miehen kanssa uuden vuoden yhdessä. Päätämme aloittaa puolen vuoden koeajalla. Koeajan päätyttyä molemmat haluavat jatkaa. Ostan ensimmäisen autoni. Aloitan opinnäytetyön vulvodyniasta sekä remontin.

2019 Suoritan läsnäoltavat opinnot pikavauhtia ja pääsen muuttamaan Miehen luokse kevään korvalla. Mies lähtee työkomennukselle määrittelemättöksi ajaksi. Remontti jatkuu ja suurin osa saadaan valmiiksi. Istutan ensimmäiset hedelmäpuut ja pystytän kasvilavat. Saan oman alan töitä ja valmistun.

Tätä katsellessa huokaisen vain, että voisinko saada vähän vähemmän hektisen vuosikymmenen seuraavaksi. Yksi asia on kuitenkin pysynyt lähes koko vuosikymmenen ja se on yllätyksekseni blogin kirjoittaminen. Hullua!

Kuluvaan vuosikymmeneen uskon mahtuvan pakahduttavaa onnea, mutta myös suuria luopumisia ja jonkinlaisia vastoinkäymisiäkin. Jos jokin vähän ahdistaa niin se, että seuraavaa vuosikymmenkatsausta mietiskelen jo lähempänä neljääkymppiä. Huhhuh. Jää myös nähtäväksi mietiskelläänkö kyseistä yhteenvetoa vielä nykyisessä tukikohdassa vai jossakin ihan muualla.

Aloitetaan alusta

Olen opetellut nukkumaan ja hengittämään uudestaan. Molemmat varsin vaikeita taitoja, kun ne kerran onnistuu kadottamaan. Olen opetellut höllentämään otettani, jotta asiat alkaisivat jälleen itsestään tarttua minuun.

Olen yrittänyt tasata puntarin painoja. Ollut vähemmän ruutujen ääressä, jotta olen voinut maalata, lukea tai hengittää. Yritän oppia irti melatoniinista. Suljen ruudut tuntia ennen uniaikaa, haudutan lasillisen valeriaanateetä ja luen Muumilaakson marraskuuta hämärässä sohvan nurkassa.

Uskon, että kaikki muuttuu paremmaksi samaan tahtiin kun saamme valoa päiviin lisää. Odotan kuusen riisumista loppiaisena ja ensimmäisten tulppaanien sisäänkantamista. En taatusti esikylvä mitään. Laitan nekin rahat eteisen tapetteihin ja valmiiksi kasvatettuihin kesäkukkiin.

En lupaa vielä palata tännekään kokoaikaisesti. Aloitetaan alusta hiljalleen.

Rauhaa ja lempeyttä.

Me ei sitten tehdä talvivauvoja

Marraskuun ensimmäisenä tiistaina oli ensimmäinen kunnollinen pakkasaamu. Rapsutin auton jääkerroksen alta ajokuntoon ja liityin osaksi viitostien vilinää. Aamu oli hirmuisen kaunis: maassa oli jo kunnon kerros lunta ja puissa kimalteli kuura. Aurinko paistoi matalalta ja taivas oli herkän vaaleanpunainen.

Yhtäkkiä alkoi kuulua ihmeellistä kovaa ääntä ja sitten meno kävi varsin täyssyiseksi, vaikka kiidettiin pitkin sileää asfalttia. Ohjasin auton tien sivuun ja tadaa penkereen puoleinen rengas oli tuusannuuskana sekä savutti.

Laitoin hätävilkun päälle, soitin Miehelle ja aloin kaivaa takakontista varoituskolmiota. Ikävän paljon oli raskasta liikennettä ja minun auto hieman kaarteessa katveessa. Kaupunkikengissä jalat alkoivat aika äkkiä kipristellä kylmästä.

Ilahduttavan paljon ihmisiä pysähtyi kysymään tilannetta, kun hädässä oltiin. Mies oli kuitenkin jo tulossa, joten kehotin jatkamaan matkaa. Luojan kiitos Miehellä sattui olemaan vapaapäivä ja rengas oli tuhoutunut juuri sinä päivänä, kun minulla oli koulutus kaupungissa eikä maaseutukäyntejä pitkin periferiaa niinkuin normaalisti tiistaisin.

Miehen auto oli seissyt pihassa viikonlopun yli eikä sitä oltu laitettu aamulla johdon päähän, koska vapaapäivä. Kun puhelusta oli kulunut 40 minuuttia ja varpaissa alkoi olla perin ikävää tuntemusta hyppäsin naisen kyytiin, joka sattui olemaan viereiseltä kylältä ja jäin odottamaan Miestä matkan varrelle kyläkoulun pihaan.

”Ei ole nopeiden lähtöjen auto.” totesi Mies, kun viimein kurvasi pihaan pakkasesta köhivällä nelipyöräisellä iglullaan. Koulun pihassa yhdessä tuumin raaputettiin tämäkin auto ajokuntoon – Mies ulkoa ja minä sisältä.

”Kulta, me ei sitten tehdä talvivauvoja.”

(Olen lisännyt ostoslistalleni autoon lumilapion, sepeliämpärin ja pilkkihaalarin. On vähän erilaisia nämä talvet täällä Kaenuussa.)