Ja yhtäkkiä hän olikin jo kolmevuotias

IMG_6366

Muutoksen vuosia ne kaikki. Ensimmäisenään hän opetteli elämään kolmivuorolaisen rytmiin, toisena muutti kanssani maan toiselle puolen, otti vastaan sähisevän pikkusiskon ja nyt kolmantena on etsinyt paikkaansa minun ja Miehen välistä.

Koskaan hän ei mistään valita, paitsi toki liian vähästä huomiosta. Ei liiemmin itsestään ilmoittele, paitsi jos meinaa jäädä ilman puurokupin nuolemista. Eikä mitään tuhoa, paitsi jos tylsää sattuu pitkään olemaan.

Kylkeen käpertyy illan pimetessä ja aamulla tapittaa kirsu karvan verran kasvoista irti kärsivällisellä katseellaan. Sillä on oma ihana luonteensa, rodulleen ominainen. Pehmeä, mutta luja. Oikeudentajuinen, mutta herkuilla lahjottava.

Minä en ole kertaakaan ajatellut, jääneeni mistään paitsi. Sen sijaan olen luultavasti pelastunut paljolta. Olen oppinut paljon ja unohtanut luultavasti saman verran, sillä tämä meidän elämämme tuntuu kulkevan nykyään omalla luonnollisella painollaan.

Ja edelleen minä hilloan mielessäni kaksi vuotta sitten kirjoittamiani sanoja: ”Keskimäärin 12-14 vuotta. Niin paljon minulle on luvattu. Ja se kuulostaa niin kovin pitkältä, mutta 15 vuoden päästä minä huomaan, että se meni niin kovin nopeasti. — Sillä vaikka 15 vuotta on pitkä aika, ei se ole mitään verrattuna siihen kuinka paljon minulle jää aikaa vielä sen jälkeen.”. Mutta tällä kertaa ilolla. Miten paljon ihania vuosia meillä vielä onkaan edessä!


Aiheesta aikaisemmin:

Ja niin oli kulunut jo vuosi

Ja niin oli kulunut jo kaksi vuotta

 

 

Muuttaako koiran omistaminen ihmistä?

2015-12-2900.44.33-2

Mona joulukuussa 2015 (8kk)

IMG_4381

Mona kesäkuussa 2017 (2v2kk)

Koira täyttää tässä kuussa 2 vuotta 8 kuukautta. Paljon on tähän väliin mahtunut, oikeastaan elämä on kääntynyt aivan päälaelleen: kolmivuorolaisen epäsäännöllinen elämä vaihtui kertalaakista fysioterapian monimuoto-opintoihin ja säännölliseen päivärytmiin.

Mutta muuttaako koira ihmistä? En tiedä. Ehkä. Minua se muutti. Ennakoivammaksi. Yhdenmukaisemmaksi. Paremmaksi.

Silloin reilut 2,5 vuotta sitten elämässäni oli vaihe, jolloin en enää vapaapäivinä löytänyt syytä nousta sängystä ylös. Tai olihan niitä: olisi pitänyt siivota, käydä kaupassa ja suihkussa. Mutta tuollaiset asiat voi hoitaa aina huomenna. Ja huominen ei koskaan valkene, jos ei keksi enää syitä nousta vuoteesta. Enkä minä keksinyt.

Monan tulon jälkeen minun ei ole kertaakaan tarvinnut keksiä syytä. Koiraa ei voi ulkoiluttaa huomenna. Se on tehtävä ainakin kolmesti päivässä, tasaisin väliajoin, joka ainoa päivä. Ja se on ihan helvetin hyvä juttu.

On myös toinen asia joka on muuttunut. Jos minun on valittava näytänkö hyvältä vai pysynkö lämpimänä tai kuivana, valitsen aina jälkimmäiset. Kun ennen ostoslistalla oli ties mitä ihania korkokenkiä ja villakangastakkeja, niin nyt sieltä löytyy merinovillaista aluskerrastoa, kunnon toppatakkia ja nastakengät.

Sisustuksessakaan ei kannata ihan jokaiseen uutuuteen haksahtaa. Meillä ei todellakaan tulla näkemään mustavalkoista sisustusta, ei samettipäällysteisiä huonekaluja tai tyynyjä, kiikkeriä lasikoriste-esineitä tai karvattomia huoneen nurkkia. (Kissan takia ei nähdä myöskään mitään turkispäällysteistä tai ylipäätään mitään mikä voisi olla kiinnostavaa tapettavaa tutkittavaa.)

Olen myös oppinut arvostamaan karvattomia lakanoita sekä tehokasta imuria. Että sillä tavalla koira voi muuttaa ihmistä ja asioiden tärkeysjärjestystä.