Alkava arki

IMG_0058.JPG
Kuvassa Emil Cedercreutzin veistos Kyntäjä, joka voi käydä ihastelemassa Harjavallassa.

Heinäkuun vietin hyvin pitkälti oikeasti lomaillen (ja muutamaa verkkokurssia tuskallisesti pakertaen). Katsoin Netflixistä kaiken vähääkään kiinnostavan ja sen jälkeenkin vielä koko Twilight-sarjan, istutin kirsikkapuun, nukuin pitkään, join siideriä ulkoportailla istuen, heitin palloa, rapujuhlin, söin metrilakua, seurasin sääpalvelusta miten yöt alkoivat päivä päivältä pidentyä, ihastelin tämän kesän lepakkovauvaa ja olin rannikolla monta viikkoa.

Helvetin hyvä kesä. Juuri sellainen kuin olin tarvinnutkin – ja onhan sitä vielä jäljellä vaikka kuinka!

Kesäkuussa, siinä loppuvaiheilla, kävi sillä lailla, että hain harjoittelupaikkaa ja sainkin työpaikan. Ihan oikeita fysioterapeutin töitä. Seuraavan vuoden kesäkuuhun saakka, jos ensimmäiset 7 viikkoa menisivät hyvin! Ei se oikeasti aivan noin kivutonta ollut. Minulla nimittäin oli jo unelmieni harjoittelupaikka rannikolla sellaisten osaajien ohjaamina, että oksat pois. Valinta oli todella vaikea ja jopa hieman sydäntä särkevä, mutta lopulta työpaikka voitti.

Joskus – aika usein viime aikoina – elämä yllättää.

Maanantaina aloitan uudessa työssäni. Meillä alkaa jälleen uudenlainen arki. Asettuminen loppukesään ja alkusyksyyn. Turhaan ei kuitenkaan kannata rutiinejaan naulata raameihinsa, sillä Mies palaa komennukseltaan (ehkä) joulukuuksi. Silloin alkaa jälleen eriytyneiden tapojen yhteensovittaminen, kahden arjen yhteen hiominen.

Arki palaa hiljalleen blogiinkin ja ensi viikolla tiedossa on parisuhdejuttua sekä Kaikki Kajaanista -sarjan uusi osa. Kuullaan siis jälleen maanantaina!

Ylioppineille ja valmistuneille

IMG_4267

Pääsen tänään nostamaan maljan serkkukatraamme toiseksi nuorimmaisen kanssa. Hienon nuoren naisen kanssa, joka katselee edessä siintävää elämää yhtä hämmentyneenä kuin minäkin kuusi vuotta sitten. Hän on samanlaisessa ihanassa elämän taitekohdassa kuin monet muutkin tänään. Alkuhuumassa elämän kanssa.

Selatessani verkossa värssyjä tuoreen ylioppineen korttiin pistin merkille, että useimmat niistä yrittävät kertoa vastavalmistuneelle elämän olevan nyt. Nuoruus on tässä. Näissä hiirenkorvissa ja syreenien tuoksussa. Ei ole kuin tämä hetki, joten nauti siitä. Lopulta kirjoitin korttiin alkukesältä maistuvan onnittelurunon ja erikseen ylioppilaskirjeen.

Haluan tänään kertoa kaikille muillekin vastavalmistuneille, että toden totta elämä on nyt. Ei ole olemassa välivuosia, vaan vuosia joina tehdä töitä, juhlia, nähdä maailmaa, rakastua, valvoa myöhään, kirjoittaa runoja tai ihan mitä tahansa. Täyttäkää ne vanhempien ja isovanhempien kauhistelemat välivuodet kokeiluilla ja kuplivalla elämällä. Teillä on aikaa, mutta harvalla sitä on loppujen lopuksi liikaa.

Ei ole olemassa vääriä vastauksia, vaan useita polkuja ja joskus parempi strategia on lähestyä päämääräänsä tuulen alta yllättäen.

Loppuun aion lainata vanhaa ystäväämme Ernest Hemingwayta, kuten serkkuni ylioppilaskirjeessäkin tein: ”Täytyy tottua siihen, ettei elämän tärkeimmissä risteyksissä ole tienviittoja.” ja kenties meille jo kolmatta astetta päättäville tai elämässä muutoin samoja asioita pyöritteleville rohkaisuksi Maurice Chevalierin toteamus ”Jos jäät odottamaan sitä täydellistä hetkeä, jolloin kaikki on vaaratonta ja varmaa, saat ehkä odottaa turhaan. Vuoret jäävät kiipeämättä ja kilpailut voittamatta tai kestävä onni saavuttamatta.”. Ja mitä Chevalierin sitaattiin tulee, onnellisuus ei toki ole päämäärä vaan matka.

Kippis!

Miten puhumme itsestämme

getting-praised-web

Kuva: Finnish nightmares | Compliments

Suomalaisten kansallissynti on itsensä väheksyminen. Tämä tuntuu korostuvan sitä mukaan, mitä kauemmas pääsee kehä kolmosen vaikutuspiiristä ja voimakkaimmin olen pistänyt sen merkille täällä Kainuussa (kun en ole korkeammalle vielä päässyt). En aio nyt pureutua siihen, että Kainuu tuntuu jostakin syystä olevan hieman katvealuetta, mutta uskon tällä asialla olevan siihenkin suurta vaikutusta.

”Emmää osaa.” ”En kehtaa.” ”Eipä tuo nyt mittään ollu.”
Kuulostiko tutulta? Tai tuliko mieleen kenties joku tuttu? Niinpä, enkä usko että olet ainoa!

Se miten me puhumme itsestämme vaikuttaa siihen miten muut meidät näkevät ja meitä kohtelevat. Jos itse kohtelee itseään huonosti eikä pidä arvossa, on hyvin todennäköistä, että muutkin tekevät niin. Tärkeintä olisi kuitenkin ymmärtää, että eniten sisäinen puhe vaikuttaa itseemme.

Itsensä väheksyminen on mielestäni pahinta mahdollista syöpää. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sanalla sanoen mahtavia. Heillä on paljon annettavaa itselleen ja muille, mutta itseensä on yleensä vaikeinta uskoa. Pirullista! Pahimmillaan kyse on kuitenkin henkisestä väkivallasta, jonka vuoksi elämä vilahtaa ohi sillä välin, kun oma pää on pensaassa.

Vaatimattomuus voidaan toki katsoa hyveeksi, mutta se ei ole synonyymi itsensä, ideoidensa tai saavutuksiensa väheksymiselle. Mitä sitä anteeksi pyytelemään hyvin tehdystä työstä ja kunnia sille, jolle se kuuluu.

Sisäisen puheen sävyn muuttaminen on pitkä ja vaikeakin prosessi. Kaikki lähtee kuitenkin siitä, että kuuntelemme miten itsestä puhumme ja ajattelemme. Jos sieltä löytyy negatiivinen kaiku se on hienoa – olemme tunnistaneet konkreettisen asian, jota lähteä muuttamaan. Vasta tunnistamisen jälkeen sävyä on mahdollista lähteä pienin teon muuttamaan: ensin katkaisemalla menossa olevan negatiivisen virkkeen, myöhemmin olla sanomatta niitä ollenkaan ja lopulta muokkaamalla niitä hiljalleen niin, että niihin tulee positiivinen sävy.

Haluaisin sanoa tähän loppuun, että olette mahtavia, rohkeita ja arvokkaita, mutta koska ne henkilöt, joille kirjoitus todennäköisesti aiheuttaa jonkinlaista päänsisäistä liikehdintää pitäisivät sitä lämpimikseen jaaritteluna. Sanonkin siis, että kuunnelkaa itseänne!

PS. ME OLEMME MAHTAVIA, ROHKEITA JA ARVOKKAITA.

Kaikki paketissa

MOLDIV-001 13

Kevät yllätti opiskelijat. Hölmistyneinä halasimme toisiamme ja toivotimme hyvää jatkoa. Tässä se nyt oli, meidän kolmivuotinen taipaleemme. Vastahan me ilakoimme vihreissä haalareissaimme ja juhlimme opintojen alkua.

Salongin nurkassa on pieni pino painavia banaanilaatikkoja. Kestokassillinen mausteita. Matkalaukullinen jäljellä olevia vaatteita. Isä on irroittanut kattolamput käydessään. Istumme hämärtyvässä kevätillassa Miehen kanssa.

Mietin neljän vuoden takaista itseäni. Sitä hämmentyneenä  aikuisuuden kynnyksellä haparoivaa naista, joka mietti tässäkö elämä on – tietämättä sen edes vielä kunnolla alkaneen. Onneksi en tiennyt, tämä oli mukava yllätys.

 

Viimeinkin siitä rukista!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viimeiset kolme vuotta olen osittain pakon sanelemana, mutta toki myös vapaaehtoisesti istunut tietokoneen edessä ja ollut elämääni ihan tyytyväinen. Olen toki edelleenkin, mikäs tässä ollessa. Kuitenkin maailman hektistyessä ja muuttuessa ympärillä jatkuvasti vain kiihtyvään tahtiin, olen huomannut alkavani ottaa takapakkia.

Ensin se alkoi neulomisesta: sain kuin sainkin ensimmäiset villasukkani valmiiksi ja tein heti perään toiset. Sitten tuli omakotitalo, remontti ja ensimmäinen osa perunamaata – maistiaisia omavaraisuudesta. Mutta myös maistiaisia siitä, mitä elämä voisi olla. Miten konkreettista elämä voisi olla.

Yhtenä iltana vein kuitenkin konkreettisen tekemiseni uudelle tasolle ja päätin ostaa toimintakuntoisen rukin. Käytettynä tietenkin, koska tavaran historia ja edullinen hinta lämmittivät sydäntäni. Sydäntäni lämmittää kovasti myös se, että rukki on ollut kulumajäljistä päätellen kovassa käytössä. (Ja huonossa säilössä ruosteesta päätellen.)

Ennen käyttöönottoa rukki pitää huoltaa (lue: pestä, öljytä, syövyttää ja räjäyttää) ja toivon saavani sen kuluneen pinnan joskus käsiteltyä uudelleen. Kuitenkin ajatus pimeistä talvi-illoista olohuoneen pönttöuunin lämmössä rukin huristessa ja villan muuttuessa käsissäni langaksi tuntuu juuri sellaiselta meditaatiolta jota tarvitsen.

Saavatpahan villasukatkin erilaista merkityksellisyyttä, kun lanka on itse tehty, värjätty ja lopulta neulottu kankaaksi.