Miten puhumme itsestämme

getting-praised-web

Kuva: Finnish nightmares | Compliments

Suomalaisten kansallissynti on itsensä väheksyminen. Tämä tuntuu korostuvan sitä mukaan, mitä kauemmas pääsee kehä kolmosen vaikutuspiiristä ja voimakkaimmin olen pistänyt sen merkille täällä Kainuussa (kun en ole korkeammalle vielä päässyt). En aio nyt pureutua siihen, että Kainuu tuntuu jostakin syystä olevan hieman katvealuetta, mutta uskon tällä asialla olevan siihenkin suurta vaikutusta.

”Emmää osaa.” ”En kehtaa.” ”Eipä tuo nyt mittään ollu.”
Kuulostiko tutulta? Tai tuliko mieleen kenties joku tuttu? Niinpä, enkä usko että olet ainoa!

Se miten me puhumme itsestämme vaikuttaa siihen miten muut meidät näkevät ja meitä kohtelevat. Jos itse kohtelee itseään huonosti eikä pidä arvossa, on hyvin todennäköistä, että muutkin tekevät niin. Tärkeintä olisi kuitenkin ymmärtää, että eniten sisäinen puhe vaikuttaa itseemme.

Itsensä väheksyminen on mielestäni pahinta mahdollista syöpää. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sanalla sanoen mahtavia. Heillä on paljon annettavaa itselleen ja muille, mutta itseensä on yleensä vaikeinta uskoa. Pirullista! Pahimmillaan kyse on kuitenkin henkisestä väkivallasta, jonka vuoksi elämä vilahtaa ohi sillä välin, kun oma pää on pensaassa.

Vaatimattomuus voidaan toki katsoa hyveeksi, mutta se ei ole synonyymi itsensä, ideoidensa tai saavutuksiensa väheksymiselle. Mitä sitä anteeksi pyytelemään hyvin tehdystä työstä ja kunnia sille, jolle se kuuluu.

Sisäisen puheen sävyn muuttaminen on pitkä ja vaikeakin prosessi. Kaikki lähtee kuitenkin siitä, että kuuntelemme miten itsestä puhumme ja ajattelemme. Jos sieltä löytyy negatiivinen kaiku se on hienoa – olemme tunnistaneet konkreettisen asian, jota lähteä muuttamaan. Vasta tunnistamisen jälkeen sävyä on mahdollista lähteä pienin teon muuttamaan: ensin katkaisemalla menossa olevan negatiivisen virkkeen, myöhemmin olla sanomatta niitä ollenkaan ja lopulta muokkaamalla niitä hiljalleen niin, että niihin tulee positiivinen sävy.

Haluaisin sanoa tähän loppuun, että olette mahtavia, rohkeita ja arvokkaita, mutta koska ne henkilöt, joille kirjoitus todennäköisesti aiheuttaa jonkinlaista päänsisäistä liikehdintää pitäisivät sitä lämpimikseen jaaritteluna. Sanonkin siis, että kuunnelkaa itseänne!

PS. ME OLEMME MAHTAVIA, ROHKEITA JA ARVOKKAITA.

Kaikki paketissa

MOLDIV-001 13

Kevät yllätti opiskelijat. Hölmistyneinä halasimme toisiamme ja toivotimme hyvää jatkoa. Tässä se nyt oli, meidän kolmivuotinen taipaleemme. Vastahan me ilakoimme vihreissä haalareissaimme ja juhlimme opintojen alkua.

Salongin nurkassa on pieni pino painavia banaanilaatikkoja. Kestokassillinen mausteita. Matkalaukullinen jäljellä olevia vaatteita. Isä on irroittanut kattolamput käydessään. Istumme hämärtyvässä kevätillassa Miehen kanssa.

Mietin neljän vuoden takaista itseäni. Sitä hämmentyneenä  aikuisuuden kynnyksellä haparoivaa naista, joka mietti tässäkö elämä on – tietämättä sen edes vielä kunnolla alkaneen. Onneksi en tiennyt, tämä oli mukava yllätys.

 

Viimeinkin siitä rukista!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viimeiset kolme vuotta olen osittain pakon sanelemana, mutta toki myös vapaaehtoisesti istunut tietokoneen edessä ja ollut elämääni ihan tyytyväinen. Olen toki edelleenkin, mikäs tässä ollessa. Kuitenkin maailman hektistyessä ja muuttuessa ympärillä jatkuvasti vain kiihtyvään tahtiin, olen huomannut alkavani ottaa takapakkia.

Ensin se alkoi neulomisesta: sain kuin sainkin ensimmäiset villasukkani valmiiksi ja tein heti perään toiset. Sitten tuli omakotitalo, remontti ja ensimmäinen osa perunamaata – maistiaisia omavaraisuudesta. Mutta myös maistiaisia siitä, mitä elämä voisi olla. Miten konkreettista elämä voisi olla.

Yhtenä iltana vein kuitenkin konkreettisen tekemiseni uudelle tasolle ja päätin ostaa toimintakuntoisen rukin. Käytettynä tietenkin, koska tavaran historia ja edullinen hinta lämmittivät sydäntäni. Sydäntäni lämmittää kovasti myös se, että rukki on ollut kulumajäljistä päätellen kovassa käytössä. (Ja huonossa säilössä ruosteesta päätellen.)

Ennen käyttöönottoa rukki pitää huoltaa (lue: pestä, öljytä, syövyttää ja räjäyttää) ja toivon saavani sen kuluneen pinnan joskus käsiteltyä uudelleen. Kuitenkin ajatus pimeistä talvi-illoista olohuoneen pönttöuunin lämmössä rukin huristessa ja villan muuttuessa käsissäni langaksi tuntuu juuri sellaiselta meditaatiolta jota tarvitsen.

Saavatpahan villasukatkin erilaista merkityksellisyyttä, kun lanka on itse tehty, värjätty ja lopulta neulottu kankaaksi.

Nettikirpparilla ostaja on sika säkissä

MOLDIV-001 5

Olen myynyt useita moitteettomassa kunnossa olevia tavaroita netin kierrätyssivuistoilla hyvällä menestyksellä. Kaupat ovat sujuneet hyvin alusta loppuun saakka ja kaikille on jäänyt tapahtumasta hyvä mieli. Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että tällaiset palvelut, joissa ihmiset voivat antaa tai myydä itselleen tarpeettomaksi jääneitä asioita seuraaville tarvitsijoille ovat vain hienoja ja nykyisen ilmastotilanteen takia välttämättömiäkin.

Yksi asia kuitenkin sapettaa enemmän kuin lienee terveellistä: ostajat, jotka eivät koskaan saavu paikalle. Kun haluan jostakin tavarasta eroon, otan siitä kuvat, selvitän mitat ja mahdolliset kolhut. Laadin ilmoituksen verkkosivustolle, josta selviäisi kaikki tarpeellinen ja jään odottamaan yhteydenottoa. Tarkastan sähköpostin päivittäin ja kahlaan roskapostikansion läpi, ettei yksikään halukas ostaja jäisi huomaamatta. Yritän vastata mahdollisimman nopeasti ja selvittää ne asiat, jotka ostajaa sillä kertaa mietityttävät. Käymme mahdollisesti kymmenien sähköpostien viestiketjun ja viimein sovimme ostopäivän ja hetken, jolloin olen varattu vastaanottamaan tämän ostajan. Sitten jännitetään.

Monta kertaa on käynytkin niin, ettei ostajaa näykään sovittuna ajankohtana. Mielestäni tapaamisen jättäminen väliin ilmoittamatta on todella epäkunnioittavaa. Niin epäkunnioittavaa, että olen jopa katkaissut ystävyyssuhteita tai ollut solmimatta niitä, jos olen huomannut henkilön sopivan tapaamisia ja peruvansa niitä systemaattisesti aivan viime hetkellä, hetken jo mentyä tai vain jättänyt ilmestymättä paikalle. Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa sellaisille henkilöille ja ystävyyssuhteet ovat priorisointivalintoja.

Viimeksi maanantaina olin sopinut lamppukaupat erään ostajan kanssa. Olimme lähettäneet kymmenisen sähköpostia ja isäni, joka olisi hoitanut kauppatilanteen puolestani, oli sopinut ostajan kanssa paikan ja ajan. Kaupat oli sovittu kuudeksi ja minuuttia yli kuusi puhelimeeni oli kilahtanut sähköposti, jossa ostaja ilmoitti käyneensä oven takana, mutta ketään ei ollut ollut kotona. Otin yhteyttä isääni, joka kertoi ettei ketään ollut ainakaan soittanut ovikelloa. Koirakaan ei ollut haukkunut.

Olin kamalan pahoillani isäni puolesta, joka oli sovittanut päivän menonsa ostajan mukaan ja saattanut jättää ylimääräiset asiakkaatkin ottamatta, jotta pääsisi ajoissa kotiin. Vain siksi, ettei ostajalla ollut edes aikomusta tulla paikalle. Vastasin sähköpostiin asiallisesti, mutta napakasti, jossa ilmoitin, että kaupanteko aika on ollut sovittuna kuudeksi ja hänen sähköpostinsa on saapunut minulle minuuttia yli – melkoisen nopeaa toimintaa! Voihan toki olla, että ostaja on ollut väärällä ovella soittelemassa kelloa, mutta oletan oikeasti ostoaikeissa olevan henkilön soittavan siinä tapauksessa kauppojan hoitavalle henkilölle eikä laittava sähköpostia toissijaiselle henkilölle. Oli miten oli kaikkien aikaa meni hukkaan.

Aion tietenkin jatkaa itselleni tarpeettomiksi käyneiden tavaroiden myymistä uusiin koteihin, sillä me kaikki tiedämme, ettei tämä maapallo ei kestä enää yhtäkään uutta jätevuorta, turhaa tavaraa tai mikä pahinta jätevuorellista turhaa tavaraa. Toivon kuitenkin, että ostajat ja myyjät muistaisivat muutamia perusasioita: hyvät käytöstavat ja toisen kunnioittamisen.