Me ei sitten tehdä talvivauvoja

Marraskuun ensimmäisenä tiistaina oli ensimmäinen kunnollinen pakkasaamu. Rapsutin auton jääkerroksen alta ajokuntoon ja liityin osaksi viitostien vilinää. Aamu oli hirmuisen kaunis: maassa oli jo kunnon kerros lunta ja puissa kimalteli kuura. Aurinko paistoi matalalta ja taivas oli herkän vaaleanpunainen.

Yhtäkkiä alkoi kuulua ihmeellistä kovaa ääntä ja sitten meno kävi varsin täyssyiseksi, vaikka kiidettiin pitkin sileää asfalttia. Ohjasin auton tien sivuun ja tadaa penkereen puoleinen rengas oli tuusannuuskana sekä savutti.

Laitoin hätävilkun päälle, soitin Miehelle ja aloin kaivaa takakontista varoituskolmiota. Ikävän paljon oli raskasta liikennettä ja minun auto hieman kaarteessa katveessa. Kaupunkikengissä jalat alkoivat aika äkkiä kipristellä kylmästä.

Ilahduttavan paljon ihmisiä pysähtyi kysymään tilannetta, kun hädässä oltiin. Mies oli kuitenkin jo tulossa, joten kehotin jatkamaan matkaa. Luojan kiitos Miehellä sattui olemaan vapaapäivä ja rengas oli tuhoutunut juuri sinä päivänä, kun minulla oli koulutus kaupungissa eikä maaseutukäyntejä pitkin periferiaa niinkuin normaalisti tiistaisin.

Miehen auto oli seissyt pihassa viikonlopun yli eikä sitä oltu laitettu aamulla johdon päähän, koska vapaapäivä. Kun puhelusta oli kulunut 40 minuuttia ja varpaissa alkoi olla perin ikävää tuntemusta hyppäsin naisen kyytiin, joka sattui olemaan viereiseltä kylältä ja jäin odottamaan Miestä matkan varrelle kyläkoulun pihaan.

”Ei ole nopeiden lähtöjen auto.” totesi Mies, kun viimein kurvasi pihaan pakkasesta köhivällä nelipyöräisellä iglullaan. Koulun pihassa yhdessä tuumin raaputettiin tämäkin auto ajokuntoon – Mies ulkoa ja minä sisältä.

”Kulta, me ei sitten tehdä talvivauvoja.”

(Olen lisännyt ostoslistalleni autoon lumilapion, sepeliämpärin ja pilkkihaalarin. On vähän erilaisia nämä talvet täällä Kaenuussa.)