Tänään vuorossa vakavia aiheita

Pari kuukautta uudessa työssäni kahdeksan tuntia päivässä mummeleiden ja pappeleiden kanssa jutusteltuani olen joutunut kipuilemaan hirveästi ja ollut aikamoisessa ristiaallokossa. Selväksi on käynyt se, että ei me tänne voida jäädä. Lyhyeksi ikuisuudeksi kyllä, mutta emme ikuisesti.

Selvää on toki ollut se, että talo käy luultavasti jossakin vaiheessa meille liian pieneksi. Muutto on siis edessä joka tapauksessa. Olemme Miehen kanssa puhuneet myös siitä, että jos muutamme joskus takaisin etelään, paras aika sille olisi ennen esikoisen koulun alkua (jota ei siis vielä ole). Mutta viimeisen kahdeksan viikon keskustelujen jälkeen ole todellakin ymmärtänyt, että me emme voi jäädä tänne ja se vasta onkin aiheuttanut sisäistä ristituulta.

Me kaikki vanhenemme ja suurin osa meistä elää myös vanhoiksi. Piirimme pienenee ja joudumme yksitellen luopumaan asioista, koska emme enää pysty niihin itse. Tarvitsemme yhä enemmän apuja samaan aikaan kuin verkostomme luonnollisesti kutistuu.

Minun isovanhempani asuvat edelleen omakotitalossaan hyvin vähäisten apujen turvin. Se on mahdollista, sillä heillä on neljä ihanaa poikaa, jotka perheineen asuvat lähellä ja yhdessä tuumin auttavat silloin kun apua tarvitaan. Minulle on ollut aina selvää, että omista pidetään huoli, joten muuttaessani tänne Kajaaniin olen joutunut miettimään uudelleen isäni ikääntymistä ja omaa osaani siinä.

Me emme voi jäädä tänne myöskään oman vanhuutemme vuoksi. Täältä lapset valuvat opintojen perässä etelään, jonne työ ja rakkaus lopulta sitoo kiinni. Olen nähnyt näiden kahdeksan viikon aikana liian monta hyvin yksinäistä mummua ja pappaa sekä huolesta vakavoituneita ja omatuntonsa riivaamia omaisia.

Sitten taas toisaalta olen joutunut silmätyksin itsekkyyteni kanssa: ihan yhtälailla Miehelläkin on perhe. Isä, äiti ja veli. Voimmeko me lähteä ja jättää heidät tänne? Teimme niin tai näin, meistä tulee joka tapauksessa niitä omaisia, jotka ovat huolesta vakavia ja kokevat riittämättömyyttä käydessään liian harvoin.

4 kommenttia artikkeliin ”Tänään vuorossa vakavia aiheita

  1. Tuttu tunne. Omat isovanhemmat kaipaisivat jo spua. Onneksi vanhempani ja siskoni ovat heidän lähellään. Tukiverkon puuttuminen on kolahtanut nyt vauvan tulon myötä myös itselleni. Olen joutunut nyt ravaamaan sairaalassa revenneen sektiohaavan kanssa ja olen nyt todellakin toipilas. Mies joutuu hoitamaan kaiken 😦

    Tykkää

  2. Kyllä tukiverkosto tuo nimensä mukaisesti elämään ihan erilaista turvaa erilaisiin tilanteisiin.

    Voi ei, kävipä inhottavasti! Toivottavasti haava nyt paranisi äkkiä ihan jo oman jaksamisesi vuoksi ❤️ Isosti tsemppiä!

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s