Puutarhasuunnitelmia kesälle!

Keltaisen

Keltaisen talomme piha on suuri ja vihreä. Se rajoittuu yhdeltä puolelta junarataan, toiselta isolle, mutta suht harvakseltaan ajetulle autotielle ja vesistöön – jokaisen äidin ja koiran omistajan unelmatontti siis!

Jo hyvin, hyvin varhain Mies mallaili koiraa pihalle ja sanoi kunnostavansa ja täydentävänsä aidan tulevana kesänä. Tällä hetkellä tonttia kiertää ihanan näköinen, mutta joiltakin osin kunnostusta tarvitseva heinäseiväsaita. Sen väleistä saattaa kuitenkin hajujen perässä kulkeva pieni koira luikahtaa väärälle puolen – karmea ajatus! Aitaa on siis vahvistettava jollakin huomaamattomalla ja edullisella vaihtoehdolla. Tällä hetkellä mielessäni on matala metallista tehty puutarha-aita. Mona pysyy kyllä uskollisesti omalla pihalla eli siis minun läheisyydessäni, mutta kamaluuksien tapahtumiseen riittää yksi kerta, yksi hetki, yksi sekunti.

Pihan perältä löytyy herukkapensaita ja tontin laidoilta villiintynyttä vadelmaa. Joitakin kukkapenkkejä pihalle on tehty ja pihasaunaa ympäröivät vuorenkilvet. Etupihalla on mooonta lilakkaa syreeniä. OI AUTUUTTA! ❤

Tänä kesänä olisi tarkoitus perustaa hyötypuutarha kasvulaatikoihin, siirtää niitä vadelmia tontin reunoilta muutamaan riviin ja myöhemmin syksyllä piilottaa krookuksien, lumikellojen, narsissien ja tulppaanien sipuleja pihamaalle. KROOKUKSIA! TULPPAANEJA! LUMIKELLOJA! MEIDÄN PIHALLA!

Myöhemmin pihalle olisi tarkoitus istuttaa muutamia talousomenapuita, kirsikkapuu (löysin lajikkeen, joka on ”peräisin” melkein samalta kasvuvyöhykkeeltä!!) sekä vastakkain istuttava pihakeinu. Siis sellainen, joka löytyy lähes jokaisen mummulan pihasta. Mies haaveilee tammesta ja minä syyshortenssioista ja juhannusruusuista.

Kaikkea tullaan kokeilemaan ja ajan mittaan nähdään ketkä meidän pihalla viihtyy. Ainakin ne vuorenkilvet. Niistä tosin haluaisin eroon.

Viime aikoina mietittyjä

IMG_2264

Mielessä on pyörinyt paljon kirjoitettavia asioita, mutta yksikään ei ole tuntunut tarpeeksi suurelta. Olen kuitenkin saanut viime aikoina Mieheltä kurtistuneita kulmia, kun blogi ei olekaan päivittynyt, joten tässäpä ne kaikki ajatukset samassa postauksessa.

Olen vuokraamassa Kuplan kesäksi tuntemattomalle tavaroineen kaikkineen. Ensinnäkin se on vähän pelottavaa. Tuleeko vuokra maksetuksi? Katoavatko astiani vuokralaisen mukana Norjaan? Pysyvätkö tavarani ehjinä? Onko minua vastassa lokakuussa kaamea sikolätti? Tietenkin vien kaikki tunnearvoltaan tärkeimmät ja arvokkaimmat tavarat mukanani turvaan. Talvivaatteet säilön kellariin samoin kuin kaiken irtosälän. Mutta asiassa on silti vielä runsaasti työstettävää.

Rakastunut saa olla muttei tyhmä. Olen siis miettinyt paljon remontti- ja raha-asioita. Olemme puhuneet Miehen kanssa talon lainasta ja omistusosuuksista. Olemme myös alustavasti puhuneet meidän tulevaisuuden rahapolitiikasta. (Ok, minä heitin ehdotuksia ja mies kommentoi.) Yhteisistä taloustileistä, sinne laitettavista osuuksista ja miten osuudet olisivat molemmille reilut. Jotakin asian eteen on jo tehty eli Miehelle tilattiin vihreä bonuskortti minun vihreälle tililleni. Toisin sanoen meillä on nyt yhteinen bonustili, josta myöhemmin tulee se taloustili.

Varasin lähes kolmen viikon lomamatkan kesän alkuun! Pääsen rustaamaan kesäkurssejani äidin parvekkeelle Alppien kätköihin. Tuntuu hyvältä päästä tuulettumaan ja rentoutumaan: matkustaa vain käsimatkatavaroilla ja katsella niitä maisemia ja sitä kotia vielä viimeisen kerran.

Hän ei ole enää täällä. Kun äitini helmikuun alussa ilmoitti laitteiden irroittamisesta ja myöhemmin samana iltana kaiken olevan ohi, minulla oli pitkään tunne, että Muun maan Mummi edelleen olisi täällä. Läsnä kaikkialla ja ei yhtään missään. Se on iäisyyden tunne. Nyt kun aikaa on kulunut ja minä luen meidän WhatsApp keskusteluamme, tunne on poissa. Hän ei ole enää täällä muutoin kuin hiljakseen haalistuvissa muistoissa.

Olen hirvittävän onnellinen. Niin onnellinen, että vähän jopa pelottaa. Onhan tämä nähty jo niin monta kertaa. Ja sitten taas ei ole. Tämä on eri mies. Ei muuttunut, mutta kasvanut. Virheistään oppinut. Sillä ihmiset eivät muutu, mutta he voivat kehittyä. Ja tämä kehitys on ollut hyvää.

It’s magic

otherAppsImage18

Olenko koskaan kertonut, että hain fysioterapeutiksi ensimmäisen kerran jo abiturienttina? Eihän minulla silloin ollut mitään hajua mikä haluaisin olla isona tai mihin tulevan todistuksen pisteet riittäisivät. Tai halusinhan minä monenlaista: mainetta ja mammonaa, isot kirkkohäät 22-vuotiaana, omakotitalon ja saksanpaimenkoiran. Viimeisen taisi itseasiassa haluta silloinen poikaystävä. No joka tapauksessa, en saanut niistä mitään.

Kolme vuotta olin töissä ja tein, näin jälkikäteen katsottuna, aikamoisen henkisen kasvupyrähdyksen. Salaa hain myös kätilön tutkintolinjalle, mutta pisteet eivät riittäneet pääsykokeisiin pääsyyn.

Sitten tuli suuri yhteishaku-uudistus. Olin niin leipääntynyt työpaikkaani, että hain kuuteen eri kouluun fysioterapeutin tutkintolinjalle. Luin viisi vapaapäivääni esikarsinnan ennakkomateriaaleja, tein kokeen ja pääsin jatkoon. Otin kaksi palkatonta vapaata, ostin junaliput Joensuuhun, varasin yöpaikan, meinasin myöhästyä junasta, koska bussia ei näkynytkään, kävelin vesisateessa kaksi kilometriä pääsykoepaikkaani ja näytin tukka säkkärällä ja sukat märkinä varmasti kaikelta muulta kuin edustavalta.

Jostakin syystä olen kuitenkin tällä hetkellä fysioterapiaopintojeni puolessa välissä Lappeenrannassa. Olen tekemässä opinnäytetyönäni tieteellistä artikkelisarjaa vulvodyniasta ja hiljalleen erikoistumassa raskaus- ja äitiysfysioterapiaan. Minulla on koira, mutta sen lisäksi myös kissa. Ja meidän laumamme on löytänyt uusia jäseniä: kaksilahkeisen ja nelijalkaisen. Ja monien sattumien kautta me remontoimme yhdessä omakotitaloa.

Tällaiset tapahtumasarjat vähän jo pakottavat ajattelemaan, että kaikella vain on tarkoituksensa: hiljalleen sitä saattaa saada sen kaiken, mistä on haaveillut. Ei niin kuin on kuvitellut, ei siinä järjestyksessä ja niillä tavoilla kuin on suunnitellut, mutta jotenkin se vain tapahtuu.

It’s magic.

Muistathan seurata blogia instagramissa, bloglovinissa, blogit.fissa, blogipolussa tai Facebookissa!

Mikä remontin suunnittelussa on vaikeinta?

Tapetit

Tapetit: Morris Co, Philgren & Ritola, Eco Simlicity ja Cole & Son.

No siis kaikki päätökset. Jos puhutaan siis muista päätöksistä kuin siitä, että ”vedetään vaan valkoisella varmuuden vuoksi”. En halua – eikä halua Mieskään – valko-beige-harmaata kotia. Värejä pitää olla! Mutta missä, millaisessa mittakaavassa ja minkälaista väriä? Vai sittenkin värejä?

Rakastan esimerkiksi kollaasissa oikeassa yläkulmassa olevaa marjatapettia. Se on i-ha-na! Mutta onko se ihana siksi, että nyt on kevät? Tulenko hulluksi jouluisin, kun seinissä vilisee marjoja ja pitäisi saada kotiin seeisteistä joulurauhaa eikä kesäriemua? Alkavatko marjat hyppiä silmille jossakin vaiheessa? AAA, MITÄ JOS VAAN VEDETÄÄN SILLÄ VALKOISELLA VARMUUDEN VUOKSI?!

Sellainen linjaus voidaan tietenkin vetää, että yläkerrassa satsataan harmoniaan ja rauhallisuuteen. Siellä kun pääasiassa nukutaan, tehdään kehonhuoltoa ja katsellaan elokuvia. Erittäin vähän on sellaisia asioita, joita arvostaisin enemmän kuin laadukasta unta. Siksi aion panostaa siihen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Yläkertaan siis pehmeää, viileähköä ja rauhallista tunnelmaa.

Laminaatinkin valinta tuntuu haastavalta: sävyn pitäisi sopia huoneiden muihin hallitseviin elementteihin eli esimerkiksi keittiössä leivinuuniin ja kaapistoihin. Entä jos sävy osoittautuukin liian kylmäksi tai taittaa johonkin ei-toivottuun sävyyn? Entä jos se ei näytäkään hyvältä suurella pinnalla? Mitä jos huono lattiavalinta tekee koko kodista elottoman?

Sitten on tietenkin se, että tätä remonttia suunnittelee ja tekee kaksi ihmistä. Mies ei välttämättä arvosta kukkatapetteja samoissa määrin kuin minä. Tai halua vaaleanpunaista seinää (tai pönttöuunia). Makumme on – luojan kiitos! – kuitenkin osoittautunut saman suuntaiseksi. Mutta turha sitäkään on kieltää, etteikö tässä jouduttaisi miettimään kuinka sovitetaan yhteen karhun pesä ja keijun mökki.

Vinkkejä päätösten helpottamiseen otetaan vastaan!

Mikä oli teidän mielestänne vaikeinta remontin suunnittelussa?

Kaipaan töihin!

Asia, jonka olin tyysti unohtanut työvuosieni aikana: opiskelijalla ei ole vapaa-aikaa.

Kaipaan kellokorttini tuomaa vapautta. Sitä, että kun suljen työpaikan oven, työt oikeasti loppuvat. Että pystyn olemaan läsnä niissä asioissa joita teen, ettei minun tarvitse istua nököttää koneen ääressä kirjoittamassa tutkimusrunkoja, raportteja ja suunnitelmia, että työllä ja vapaalla on selkeä raja. Töiden tuomaa vapautta (ja verkkopankkiin ilmestyviä tilinauhoja), sitä minä kaipaan.

Tämä opiskeluaika on ollut ihanaa. Luksusta ja juuri oikeaan aikaan annettua löysempää hihnaa. On ihanaa, ettei minun tarvitse olla läsnä koulussa kuin kolmena päivänä viikossa. Olen saanut rauhassa etsiä tasapainoista arkea ja muotoilla mitä haluaisin seuraavaksi. Mutta. Kun puhelimesta löytyy aamulla 57 lukematonta viestiä ja kukin haluaa viedä omaa deadlineaan eteenpäin, tekee välillä vain mieli huutaa, että antakaa nyt jumalauta hetki olla rauhassa!

Kahden kuukauden päästä voin sanoa: enää 1,5 vuotta jäljellä. Se kuulostaa aika lohduttomalta. Enää kolme lukukautta jäljellä. Paljon parempi.