Me ei sitten tehdä talvivauvoja

Marraskuun ensimmäisenä tiistaina oli ensimmäinen kunnollinen pakkasaamu. Rapsutin auton jääkerroksen alta ajokuntoon ja liityin osaksi viitostien vilinää. Aamu oli hirmuisen kaunis: maassa oli jo kunnon kerros lunta ja puissa kimalteli kuura. Aurinko paistoi matalalta ja taivas oli herkän vaaleanpunainen.

Yhtäkkiä alkoi kuulua ihmeellistä kovaa ääntä ja sitten meno kävi varsin täyssyiseksi, vaikka kiidettiin pitkin sileää asfalttia. Ohjasin auton tien sivuun ja tadaa penkereen puoleinen rengas oli tuusannuuskana sekä savutti.

Laitoin hätävilkun päälle, soitin Miehelle ja aloin kaivaa takakontista varoituskolmiota. Ikävän paljon oli raskasta liikennettä ja minun auto hieman kaarteessa katveessa. Kaupunkikengissä jalat alkoivat aika äkkiä kipristellä kylmästä.

Ilahduttavan paljon ihmisiä pysähtyi kysymään tilannetta, kun hädässä oltiin. Mies oli kuitenkin jo tulossa, joten kehotin jatkamaan matkaa. Luojan kiitos Miehellä sattui olemaan vapaapäivä ja rengas oli tuhoutunut juuri sinä päivänä, kun minulla oli koulutus kaupungissa eikä maaseutukäyntejä pitkin periferiaa niinkuin normaalisti tiistaisin.

Miehen auto oli seissyt pihassa viikonlopun yli eikä sitä oltu laitettu aamulla johdon päähän, koska vapaapäivä. Kun puhelusta oli kulunut 40 minuuttia ja varpaissa alkoi olla perin ikävää tuntemusta hyppäsin naisen kyytiin, joka sattui olemaan viereiseltä kylältä ja jäin odottamaan Miestä matkan varrelle kyläkoulun pihaan.

”Ei ole nopeiden lähtöjen auto.” totesi Mies, kun viimein kurvasi pihaan pakkasesta köhivällä nelipyöräisellä iglullaan. Koulun pihassa yhdessä tuumin raaputettiin tämäkin auto ajokuntoon – Mies ulkoa ja minä sisältä.

”Kulta, me ei sitten tehdä talvivauvoja.”

(Olen lisännyt ostoslistalleni autoon lumilapion, sepeliämpärin ja pilkkihaalarin. On vähän erilaisia nämä talvet täällä Kaenuussa.)

Kaikki Kajaanista: 10 syytä muuttaa Kajaaniin (tai Kainuuseen)

12378636182000349267.JPG

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan eli siis nyt viimeinkin se lupailemani lista 10:stä erinomaisesta syystä muuttaa tänne Kaenuuseen!

IHMISET Missään muualla en ole kerta toisensa jälkeen saanut niin sydämellistä vastaanottoa kuin täällä. Minne vain olen mennyt ovat ihmiset olleet ilahtuneita siitä, että olen tänne tieni löytänyt ja halunnut tuoda omaa osaamistani ja panostani tänne. Kainuulaisten rinnassa sykkii lämpöinen sydän, vaikka toki olen eriäviäkin mielipiteitä kuullut. Joku voisi luonnehtia juroiksikin, mutta itse kallistun harkitsevaisuuden puolelle.

VIIHTYISYYS ja YLLÄTYKSELLISYYS Kajaani ja sen lähialueet ovat hyvin viihtyisiä. Luonto pääsee likelle, mutta erityisesti juuri kaupunki on päässyt yllättämään minut monesti. Jos eksyy Kauppakadulta mihin tahansa suuntaan löytää ihastuttavia asioita: vanhoja puutaloja, virkistävän rantabulevardin, linnanrauniot…. Aivan erityisesti sydämeni on sykähdellyt puutalolöydöilleni, joita voi tehdä aivan keskustan liepeiltä.

6623578409092986491.JPG

KIIREETTÖMYYS Kajaanissa ollaan jo tarpeeksi kaukana eteläisestä Suomesta – tänne ei kiire yllä. Elämänmeno ei välttämättä ole niin verkkaista kuin Lapissa, mutta erilaisen rytmin kyllä huomaa ihmisistä ja tavoista olla.

KOKO Kajaanissa on mahdollista asua lähellä keskustan palveluja ja olla silti aivan maalla. Me asumme 15 minuutin ajomatkan päässä kaupungista ja se on reaktioista päätellen paljon ja korvessa. Karkea arvioni on, että jos keskustasta lähtee ajamaan mihin tahansa suuntaan, on maaseudulla seitsemässä minuutissa. Tämä tarkoittaa sitä, että kaupunkialue on tiivis ja kaikki on lähellä. Auton voi jättää jonnekin parkkiin (meillä on paljon ilmaisia parkkipaikkoja!) ja hoitaa kaikki asiat näppärästi kävellä kipittäen.

PALVELUT ja KULTTUURI Kompakti koko ei silti tarkoita, että palveluissa olisi tingitty. Ehei! Täällä on virkeä teatterielämä (ja mahdottoman hieno teatterirakennus!), uusi uimahalli (ei ole jokaisessa uimahallissa isoa akvaariota!), opiskelijoiden raikastama yöelämä, runsaasti kivijalkakauppoja, trendikkäitä kahviloita moneen makuun, monta monituista museota sekä kaikenlaisia kissanristiäisiä ja tapahtumia.

10130039171210150121.JPG

POSITIIVINEN PÖHINÄ Vaikka toki täälläkin naristaan (välillä aiheestakin) asioiden tilasta ja tulevaisuuden kauhukuvista, niin sanoisin, että tunnettavissa on silti positiivista virettä. Ihmiset uskaltavat toteuttaa yritysunelmiaan ja uusia asioita nostetaan täällä positiivisuuden kautta esille paikallisissa medioissa. On uusia ravintolayrittäjiä, kahviloita, äitiysfysioterapeutteja jne. Kaikenlaiset kaivos- ja teollisuushankkeet nostattavat (ja toki myös kuumentavat) tunnelmaa.

UUSI SAIRAALA Kajaaniin rakenteilla olevan sairaalan ensimmäinen vaihe avataan ensi vuoden alussa. Olen seurannut hankkeen etenemistä silmä kovana ja uudet tilat näyttävät hienoilta ja toivottavasti ovat käytännössäkin toimivat. Erityisen innoissani olen tietenkin uusista synnytys- ja lapsivuodetiloista ammatillisen kiinnostukseni kautta ja kerrottakoon, että ensi vuonna jokainen syntyvä vauva saa ensikuksan sekä kutsukortin luontoon.

ja tietenkin se LUONTO niin kuin kenties ensikuksastakin voi päätellä. Kainuu on sillä tavalla metkassa kohdassa Suomea, että täällä on vaikutteita sekä eteläisen että pohjoisen Suomen luonnosta. Talvella lunta riittää ja samalla kesät ovat kuumia. Itikoita ei kuitenkaan kesäisin ole riesaksi asti. Maanteiden varsilla keinahtelevat kesäisin herkät luonnonkukat ja syksyisin omenapuut notkuvat, elleivät jänöt tai myyrät ole niitä talven aikana popsineet hengiltä. Luonnon kauneus tulee esille parhaiten kumpuilevan maaston ansiosta. On niemen notkelmaa ja korkeita vaaroja. Luonnon ja ilmaston puolesta sanoisin Kainuussa olevan koottuna kaikki Suomen parhaat puolet.

IMG_20191003_172808.jpg

Syyskuun viimeiset

IMG_20190926_190703.jpg

Ruska alkaa olla parhaimmillaan ja uunia on alettu lämmittää säännöllisesti. Sähköyhtiö on ilmoittanut perinteiseen tapaansa korottavansa siirtomaksuja tehdäkseen hienoja uudistuksia, joista ei koskaan tule loppua. Huomaan jonkun napsauttaneen yläkerrassa sähköpatterit päälle ja napsautan ne pois ajatellen herttaisesti mitä helvettiä.

Illat kuluvat kuunnellen Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita ja katsellen kuinka aurinko katoaa horisontin taa päivä päivältä aikaisemmin vain tullakseen esille joka päivä vähän myöhemmin. Löydän viimeisten banaanilaatikkojen kätköistä muutaman vuoden takaisen villasukkaprojektin ja jatkan siitä mihin silloin jäin. Kymmenen kerrosta myöhemmin huomaan, että olisi kenties ollut hyvä kerrata kärkikavennus.

Kävellemme Miehen kanssa pitkin pihaa ja minä kerron mitä tuleman pitää: tänne laitetaan omenatarha ja tuonne tulee kasvihuone ja tänne lisää kirsikkapuita ja jos nuo eivät menesty niin koitetaan…….. Mies kuuntelee ja haaveilee kaivinkoneesta. Minä innostun ja kerron mitä kaikkea voisikaan kaivinkoneella tehdä.

Syyskuisen yön pimeydessä netin syövereistä löytyy kuin vahingossa myynnissä oleva 1863 rakennettu pohjalaistalo punamultaisine seinineen ja valkoisine ikkunapuitteineen. Talo on suurella tontilla ja vaatisi sisäisesti vähän dynamiittia etenkin 90-luvulla tehdyn remontin jälkeen. Siellä olisi realistiset mahdollisuudet pitää kanoja ja kesälampaita. Voisi pitää eläkepäivillään vaikka alpakkafarmia, jos niikseen tulee. Totuuden nimissä olisin jo marssinut pankkiin ja ostanut tilan pois kuleksimasta, mutta hitto se oli kaukana kaikesta. Erityisesti Miehen mahdollista uusista työpaikoista. Uskon kuitenkin, että vielä vastaan tulee se samalla tavalla puoli-ilmainen pohjalaistila lähempää kotikotia ja järkevämmältä paikalta.

Samaan aikaan me otamme nykyisessä kodissamme toisaalla esille hirttä ja toisaalle liisteröimme tapettia. Elämästä ei koskaan tiedä eikä merkillisessä välitilassa ole mukavaa elellä pieniä ikuisuuksia. Nautitaan nyt siis tästä vaiheesta ja elämästä.

Tänään vuorossa vakavia aiheita

Pari kuukautta uudessa työssäni kahdeksan tuntia päivässä mummeleiden ja pappeleiden kanssa jutusteltuani olen joutunut kipuilemaan hirveästi ja ollut aikamoisessa ristiaallokossa. Selväksi on käynyt se, että ei me tänne voida jäädä. Lyhyeksi ikuisuudeksi kyllä, mutta emme ikuisesti.

Selvää on toki ollut se, että talo käy luultavasti jossakin vaiheessa meille liian pieneksi. Muutto on siis edessä joka tapauksessa. Olemme Miehen kanssa puhuneet myös siitä, että jos muutamme joskus takaisin etelään, paras aika sille olisi ennen esikoisen koulun alkua (jota ei siis vielä ole). Mutta viimeisen kahdeksan viikon keskustelujen jälkeen ole todellakin ymmärtänyt, että me emme voi jäädä tänne ja se vasta onkin aiheuttanut sisäistä ristituulta.

Me kaikki vanhenemme ja suurin osa meistä elää myös vanhoiksi. Piirimme pienenee ja joudumme yksitellen luopumaan asioista, koska emme enää pysty niihin itse. Tarvitsemme yhä enemmän apuja samaan aikaan kuin verkostomme luonnollisesti kutistuu.

Minun isovanhempani asuvat edelleen omakotitalossaan hyvin vähäisten apujen turvin. Se on mahdollista, sillä heillä on neljä ihanaa poikaa, jotka perheineen asuvat lähellä ja yhdessä tuumin auttavat silloin kun apua tarvitaan. Minulle on ollut aina selvää, että omista pidetään huoli, joten muuttaessani tänne Kajaaniin olen joutunut miettimään uudelleen isäni ikääntymistä ja omaa osaani siinä.

Me emme voi jäädä tänne myöskään oman vanhuutemme vuoksi. Täältä lapset valuvat opintojen perässä etelään, jonne työ ja rakkaus lopulta sitoo kiinni. Olen nähnyt näiden kahdeksan viikon aikana liian monta hyvin yksinäistä mummua ja pappaa sekä huolesta vakavoituneita ja omatuntonsa riivaamia omaisia.

Sitten taas toisaalta olen joutunut silmätyksin itsekkyyteni kanssa: ihan yhtälailla Miehelläkin on perhe. Isä, äiti ja veli. Voimmeko me lähteä ja jättää heidät tänne? Teimme niin tai näin, meistä tulee joka tapauksessa niitä omaisia, jotka ovat huolesta vakavia ja kokevat riittämättömyyttä käydessään liian harvoin.

Meillekin tuli Lundia

Minun on myönnettävä, etten ollut koskaan kuullutkaan Lundiasta ennen kuin Asikainen sellaisesta kirjoitti muutama vuosi sitten. Selväksi kävi se, että Lundia jakaa kansan kahtia: toisten rakkaustarina on kestänyt sukupolvelta toiselle kun taas toiset ovat saaneet lapsuudentraumoja.

Olen palannut Asikaisen postaukseen katselemaan mäntyistä Lundiaa kerta toisensa jälkeen ja yrittänyt miettiä onko se minusta aivan kaamea vai todella ihana. Lopulta tulin siihen tulokseen, että ihmisillä oli Lundiasta niin ihania tarinoita, että neutraalista tuli ihana. Oli siis saatava Lundia (ja oma ihana tarina).

Tämä ei ole tarina siitä kuinka vanha ja patinotunut Lundia sai uuden elämän valkoisen maalipurkin kautta. Vanha Lundia todella sai uuden elämän ja se haettiin ihan Parkanosta asti, mutta koska tulevan olohuoneen remontista ei ole mitään visiota, se saa pysyä vielä omana itsenään. Tuvan remontti osoitti meille hyvin kuinka onnistuneilla valinnoilla vanha patinakin näyttää freesiltä. Antaa siis olla.

Vanha ja hyvin palvellut Lundia ansaitsee kuitenkin ihanan tarinansa ja sen se myös saa. Lundia nimittäin oli se huonekalu, joka lopulta yhdisti meidät. Rappusten alla olleet monet banaanilaatikot saatiin viimein purettua ja minun sekä Miehen kirjat laitettiin suloisesti sekaisin. Niistä tuli meidän kirjoja, meidän tavaroita, meidän juttuja. Tästä alkaa meidän Lundiamme tarina.